Miten Verlasta tuli Unescon maailmanperintökohde?

UNESCO perustettiin pian Yhdistyneiden Kansakuntien syntymisen jälkeen v. 1945 eräänlaiseksi maailman omaksitunnoksi heti maailmansodan päätteeksi, jolloin sodan aiheuttamat tuhot ja erityisesti kulttuurimenetykset tarvitsivat tukea ja apua.

Tämän saman hengen ilmentymänä Unescon piirissä laadittiin sopimus yhteisestä maailmanperinnöstä. Sen ideana oli ajatus kansainvälisestä vastuusta kansallisten kulttuuri- ja luonnonperintökohteiden arvokkaimman osa säilymisestä ihmiskunnan yhteisenä maailmanperintönä.

Sopimus solmittiin v. 1972, mutta sen esinäytös käytiin jo 1960-luvulla Egyptissä, missä Unesco organisoi mittavan kampanjan historiankirjoista meille kaikille tutun Abu Simbelin luolatemppelin ja eräiden muiden temppelien pelastamisesta veden tuhoilta. Abu Simbel on kenties merkittävämpi rakennustaiteen muistomerkki kuin pyramidit.

Temppeliä uhkasi Assuanin jättipato, joka sai aikaan Niilin vedenpinnan nousun peräti 60 metrillä. Uuden padon tehtävänä oli saada hallintaan Niilin vuosittaiset tulvat, minkä lisäksi sillä oli suuri merkitys Egyptin sähkön tuotannossa. Kun vesi oli jo nousemassa v. 1966, Abu Simbelin temppelit olivat vielä pelastamatta. Tässä vaiheessa Egypti pyysi Unescolta apua, jolloin tämä järjestö organisoi kansainvälisen operaation, jolle tulvi erilaisia ideoita. Toteutettavaksi valittiin ruotsalaisen Vattenbyggnadsbyrån huima ehdotus, jonka mukaan temppeli siirrettäisiin 65 metriä ylemmäs ja 200 metriä kauemmas vedestä.

Tämä onnistuisi, jos temppeli sahattaisiin patsaineen, korkokuvineen ja maalauksineen lohkareiksi kuin isokokoinen palapeli. Sen jälkeen lohkareet siirrettäisiin nostokurjilla ja kuorma-autoilla pois ja temppeli koottaisiin uuteen paikkaan. Ruotsalaiset saivat urakan, mutta heistä ei ollut sahaushommiin, koska syksyinen lämpötila oli Egyptissä 40-50:n asteen paikkeilla. Hätiin tulivat italialaiset ammattimiehet, jotka olivat tottuneet työskentelemään kovissa lämpötiloissa Carraran marmorilouhoksilla. Koneita ei voitu käyttää, koska pehmeä hiekkakivi ei niitä sallinut.

Näin tämä valtava kokonaisuus, mm. 26 metriä korkeat faaraopatsaat, jotka vartioivat temppelin suuaukkoa, sahattiin käsipelillä 1,5 tonnin murikoiksi ja siirrettiin uuteen paikkaan. Projektiin osallistui 28 valtiota neljältä eri mantereelta. Suomikin oli mukana pienellä panoksella. Näin voitiin kansainvälisen yhteistyön näytteenä osoittaa, ettei nykyajan tarvitse jättää muinaisuutta pulaan, jos niin halutaan.

Tämä Nubian monumenttien huima pelastusoperaatio oli lähtölaukaus sille, että Unescon yleiskokous hyväksyi marraskuussa 1972 yleissopimuksen maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta. Sopimuksesta on tullut vuosien mittaan kaikkein suosituin yleissopimus YK:n piirissä. Sen on ratifioinut peräti 192 valtiota YK:n 193:sta jäsenmaasta. Puuttuva maa on Liechtenstein, joka ei ole katsonut tarpeelliseksi hyväksyä sopimusta, koska se on pieni valtio, jolta ei löydy ehdokkaita maailmanperintölistalle. Viimeisin liittyjä oli muuten pari vuotta sitten maailman kolmanneksi pienin valtio Nauru-saaret Tyynellä valtamerellä. Suomi liittyi sopimukseen pitkän miettimisen jälkeen v. 1987.

Sopimuksessa määritellään, että kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan rakennusmuistomerkkejä, rakennusryhmiä ja paikkoja, jotka ovat ihmisen luomia alueita, kuten Taj Mahal -hautamuistomerkki Intiassa. Luonnonperinnöllä tarkoitetaan puolestaan sellaisia luonnonmuodostelmia, jotka ovat esteettiseltä tai tieteelliseltä kannalta yleismaailmallisesti erityisen arvokkaita, kuten maailman syvin järvi Baikal Venäjällä.

Siksi maailmanperintöluettelossa on kaksi sarjaa: kulttuurikohteet ja luontokohteet, minkä lisäksi on muutamia näiden yhdistelmiä. Tällä hetkellä listalla on 1 273 kohdetta 173:ssa eri maassa.

Jos kurkistetaan Verlan historiaan, niin sieltä löytyy kiintoisa yhteys nykypäivään. Viime aikoina on meillä Suomessa ihmetelty ulkomaisten yritysten rynnistystä tänne rakentamaan salamyhkäisiä datakeskuksia ja onpa ruvettu jo vastustamaankin niiden ilmestymistä omille kulmille. Asiassa ei kuitenkaan pitäisi olla mitään kummasteltavaa, sillä eivät vanhat puunjalostustehtaatkaan juuri syntyneet kotimaisen pääoman ja varsinkaan kotimaisen osaamisen tuloksena.

Verlankin syntyhistoriasta löytyy useita yhtymäkohtia tähän näkemykseen. Verlan ensimmäisen puuhiomon perustaja Hugo Neuman oli kyllä suomalainen, mutta hänen täytyi opiskella Sveitsissä teknistä alaa, koska täällä ei vielä silloin ollut kyseistä opetusta. Hänestä tuli rautateiden rakentaja ja arkkitehti, mutta on oletettavaa, että Sveitsissä hän kuuli sen ajan suuresta keksinnöstä puuhiomakoneesta, joka oli avainasemassa pahvi- ja paperiteollisuuden syntymiselle. Hänen jälkeensä Verlaan tulleet uudet yrittäjät olivat kaikki ulkomaalaisia, kuten paperimestarit Gottlieb Kreidl Itävallasta ja Louis Hänel Saksasta. Heidän ideoimansa pahvitehtaan rahoittajina toimivat viipurilaiset Dippellin veljekset, joiden sukujuuret olivat Saksanmaalla. Toinen veljeksistä oli arkkitehti ja häntä saamme kiittää Verlan tehtaiden ainutlaatuisesta ulkonäöstä, jossa on selviä vaikutteita keski-eurooppalaisesta tyylistä. Eli Verlalla oli jo alkuvaiheessa kansainväliset juuret, jotka hiljaisesti viitoittivat tietä kohti suurempaa mainetta.

Vaikka Verla sai olla syrjässä maailman melskeiltä kaikkien sotiemme ajan, se ei ollut kokonaan unohduksissa. Kouvolan Sanomat kirjoitti jo 1930-luvun lopulla, miten tehtaan propsien nostokiramo on ollut monen matkailijan mielenkiinnon kohteena. Toinen tärkeä lehtireportaasi julkaistiin Suomen Kuvalehdessä lokakuussa 1953. Jutulla oli varsin enteellinen otsikko: ” Elävä teollisuusmuseo”. Varsinainen artikkeli hehkuttaa, miten syrjäinen metsäpitäjä Jaala voi esittää nähtäväksi pahvitehtaan, jonka ympärillä pienessä yhdyskunnassa vallitsee entisajan viihtyisä ja sovinnollinen perhepiiritunnelma.

Artikkeli päättyy suorastaan herkän runollisesti, vaikka siinä jo pohditaan tehtaan lopettamista ja sen aiheuttamia ongelmia koko kyläkunnalle. Eräs naistyöntekijä pohtii tilannetta tähän tapaan: ” Jos koneet on vanhoja, niin hoidetaan niitä sitä hellemmin, jos ihmisetkin ovat vanhoja, niin ovatpa sitä uskollisempia. Tehdään työtä kuin omassa kodissa ainakin, väliin kuin huokaisten: Vaikka tää on vain tämmönen pieni nuuskamylly, niin ikävä tät hylkyy tulee, jos tää lakkaa.”

Meni kuitenkin toistakymmentä vuotta näistä sanoista, ennenkuin tehtaan ovet sulkeutuivat. Verlalaisten nuuskamylly ikään kuin nukahti vanhuuttaan rauhaisaan uneen ja jäi odottamaan, että viisaat patruunat tulisivat herättämään sen uudelleen eloon. Aivan kevyellä poskisuudelmalla, kuten Prinsessa Ruususen kohdalla tapahtui, ei vanha tehdas kuitenkaan puhjennut kukkaan , vaan siihen tarvittiin peräti kolme rohkeaa ja arvovaltaista prinssiä tai tässä tapauksessa neuvosta. Tulkoon heidän nimensäkin esille, koska he sen ansaitsevat: sosiaalineuvos Åke Launikari, joka ideoi Verlan lomakylän, opetusneuvos Veikko Talvi, jonka aloitteesta koko tehdasmuseo syntyi ja vuorineuvos Kurt Swanljung, joka hyväksyi nämä molemmat hankkeet eli lomakylän ja museon. Vahvan tukensa museoinnille antoi lisäksi Kymiyhtiön hallituksen puheenjohtaja, Yhdyspankin silloinen pääjohtaja Mika Tiivola.

Kun tehdasmuseo sitten vihittiin julkiseksi nähtävyydeksi keväällä 1972, kellään ei ollut tarkkaa käsitystä siitä minkälaisen suosion uusi museo tulisi saamaan. Epäilyä herätti myös Verlan etäinen sijainti ja sekin kiinnostaisiko vanha tehdas ketään. Ensimmäisenä kesäkautena kävi jo kuitenkin ilmi, että Verlan tapaisella miljöömuseolla oli luonteva paikka suomalaisten museoiden piirissä. Miljöömuseolla tarkoitan paikkaa, jossa on varsinaisen museorakennuksen lisäksi muutakin nähtävää. Ja Verlassahan sitä riittää.

Vuonna 1986 ryhdyttiin Suomessa puhumaan Unescon maailmanperinnöstä. Vaikka Suomi hyväksyi kyseisen sopimuksen vasta seuraavana vuonna, alettiin jo innokkaasti miettiä, millaisia kohteita maastamme voisi löytyä. Vuonna 1988 Museovirasto nimesi Verlan yhdeksi ehdokkaaksi arvostettuun luetteloon. Todettakoon, että ehdolla oli jo silloin myös Alvar Aallon suunnittelema Sunilan sellutehdas asuntoalueineen. Myöhemmin tehdas karsittiin pois, koska se ei ollut alkuperäisessä kunnossa, kuten Unescon ehdoton edellytys maailmanperintökohteelle on.

Jotta hankkeessa voitiin edetä, Verlan tehdasmuseon silloinen omistaja Kymmene Oy teki v. 1991 aloitteen koko museoalueen suojelusta. Kymen lääninhallitus päätti vuotta myöhemmin suojella rakennussuojelulain nojalla vanhan puuhiomon ja pahvitehtaan rakennukset ympäristöineen. Valtioneuvosto hyväksyi mittavan suojelupäätöksen keväällä 1993.

Tämän jälkeen Unescon Pariisissa toimivan maailmanperintökeskuksen nimeämät ulkopuoliset arvioitsijat ryhtyivät laatimaan omia selvityksiään. Niistä keskeisimmässä asemassa oli Unescon käyttämän riippumattoman asiantuntijaorganisaation ICOMOSin pääkoordinaattorin, englantilaisen tri Henry Cleeren tekemä varsin myönteinen arvio. Parin päivän tarkan syynin jälkeen hän saattoi todeta, että ”kohde on huomattavan arvokas” ja että sen ”alkuperäisyys ja nykyinen hoito” ovat mitä parhaita. Tämä vierailu tapahtui siis v. 1993, mutta asia ei ollut vielä sillä selvä, koska arvioitsijat ryhtyivät tutkimaan löytyykö muualta päin maailmaa vastaavaa kohdetta kuin Verla. Jos olisi löytynyt, niiden keskeinen arvo olisi pitänyt selvittää, mutta eipä löytynyt. Jälleen kului aikaa, kunnes saimme tiedon, että Maailmanperintökeskuksen arvovaltainen johtaja, saksalainen kreivi von Droste tulisi vielä tekemään Verlan kelpoisuudesta oman arvionsa. Kiertäessämme paikkoja hän nyökytteli, muttei juurikaan ilmaissut kantaansa, jolloin me isännät jäimme miettimään, että onko hänellä kuitenkin jokin painava syy, miksi pitäisi vielä jatkaa selvityksiä. Ja tulihan se sieltä lopulta. Hän esitti meille pyynnön Verlaa ympäröivän ns. suojelualueen laajentamiseksi ja selvityksen siitä, miten Verlan vanha kylämiljöö voitaisiin säilyttää muuttumattomana.

Vierailu tapahtui juuri ennen juhannusta vuonna 1996 ja vastaus oli määrä antaa syyskuussa, jolloin valmisteltiin joulukuussa pidettävää yleiskokousta, missä oli määrä päättää uusista kohteista. Kesälomat olivat alkamassa, joten aikaa ei ollut hukattavissa päivääkään. Omat asiantuntijamme ehdottivat kylmän rauhallisesti, että alueelle olisi syytä laatia osayleiskaava, joka omalta osaltaan tulisi säätelemään ruukkikylän uudis- ja korjausrakentamista. Niinpä silloin vielä itsenäiset Jaalan ja Valkealan kunnat ryhtyivät pikavauhdilla kesken lomakauden laatimaan kyseistä kaavaa, joka ulottuisi molempien kuntien alueelle. Kaava-alueen suuruus oli n. 140 hehtaaria. Olenkin joskus todennut, että tässä hankkeessa nämä kunnat tekivät eräänlaisen kunnallisbyrokratian Suomen ennätyksen nopeudessa, sillä niin Jaalan kuin Valkealankin kunnanvaltuustot hyväksyivät kaavahankkeen käynnistämisen jo elokuun alkupuolella 1996. Näin ollen opetusministeriö, jonka alaisuuteen Museovirasto silloin kuului, pystyi toimittamaan täydennyksen Verlan maailmanperintöesitykseen Unescon päämajaan Pariisiin, missä tieto otettiin tyytyväisyydellä vastaan.

Sitten vaan ryhdyttiin odottamaan, miten esitykselle joulukuussa tulisi tapahtumaan. Omalla kohdallani jännitystä lisäsi se, että olin elokuun lopulla käynyt lyhyen keskustelun UPM-konsernin uuden pääjohtajan Juha Niemelän kanssa siitä, että Verla tarvitsisi investointirahaa uuteen kahvilaan, kun siitä on tulossa maailmanperintökohde ja varmaankin kävijöiden määrä kasvaa jonkin verran. Tässä neljän minuutin palaverissa Niemelä lupasi yllättäen miljoonan markan (n. 280 000 €) budjetin kyseiseen hankkeeseen. Jäin kuitenkin miettimään, jos Verlasta ei tulekaan uutta kohdetta, perutaanko silloin koko hanke…

Lopullinen päätös Verlan nimeämisestä Suomen silloin neljänneksi kohteeksi tapahtui maailmanperintökomitean kokouksessa Meksikon Meridassa 5. joulukuuta 1996. Matkustin sinne tarkkailijaksi yhdessä Museoviraston silloinen pääjohtajan Henrik Liliuksen kanssa. Kyseiset palaverit kestävät viikon verran ja sitä kokouspäivää, jolloin päätetään uusista kohteista ei ilmoiteta etukäteen, jotta kokousväki istuisi käsittelemässä myös vähemmän kiinnostavia asioita. Päätöksen uudesta maailmanperintökohteesta pitää olla yksimielinen, joten mikäli jostakin kohteesta tulee erimielisyyttä, se siirtyy uuteen käsittelyyn. Listalla oli toisena kohteena esittelyssä Hiroshiman rauhanmuistomerkki ja paikalla oli myös sankka joukko japanilaista lehti- ja tv-väkeä. Kun keskustelu avattiin, ensimmäisen puheenvuoron käytti Yhdysvaltojen edustaja, joka pohdiskeli onko syytä tällaisia sotamuistomerkkejä nimetä listalle. Sali hiljeni tyystin, kunnes puheenjohtaja kysyi vastustaako hän tätä hanketta. En vastusta, sanoi edustaja. Onko muita puheenvuoroja, kysyi puheenjohtaja. Kun niitä ei ilmaantunut, löi hän nuijan pöytään ja totesi: ehdotus hyväksytty. Sitten tapahtui jotakin ennen näkemätöntä: japanilainen mediaväki rupesi hyppimään ilmaan ja sekosi siinä määrin, että puheenjohtaja pyysi poistamaan heidät salista. Kun tuli Verlan vuoro, ehdotus esiteltiin rauhallisesti kuvin ja tekstein, kysymyksiä tai  kommentteja ei tullut, joten puheenjohtaja saattoi kopauttaa nuijan napakasti pöytään. Sen verran Liliuksen kanssa kyllä innostuimme, että nousimme seisomaan ja kättelimme toisiamme. Emme saaneet taputuksia.

Kokouksen päätöksen mukaan ”Verlan puuhiomo ja pahvitehdas sekä tehdasalueeseen liittyvä asutus ovat erinomainen ja huomattavan hyvin säilynyt esimerkki siitä pienimuotoisesta, maaseudulle syntyneestä paperimassa- ja pahviteollisuudesta, joka 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa menestyi hyvin sekä Euroopan pohjoisosissa että Pohjois-Amerikassa, mutta josta vain muutama on säilynyt meidän päiviimme.”

Kotimatkalla kysyin Liliukselta lyhyttä perustelua siitä, mitä tarkoittaa pääsy kyseiselle listalle? Häneltä tuli oivallinen vastaus: ”Otetaan esimerkiksi suuri sinfoniaorkesteri, jossa on satakunta soittajaa. Jokainen heistä on niin kovan luokan ammattilainen, että voi tarvittaessa ruveta orkesterin solistiksi.” Niinpä maailmanperintökohteita ei tule verrata toisiinsa, koska kaikki ovat ainutkertaisia tapauksia lajissaan.

Hyvät kuulijat, hiljattain oli Helsingin Sanomissa kiintoisa artikkeli, jossa kerrottiin Huippuvuorille rakennettavasta Arktisesta maailmanarkistosta. Se tulee entiseen hiilikaivokseen 300 metrin syvyyteen. Ajatus on samanlainen kuin entuudestaan tuttu Huippuvuorten siemenpankki, jonne on tarkoitus säilöä maailman kaikkien viljelykasvien siemenet. Tämän uuden arkiston takana on varakas norjalainen säätiö, joka toteaa, että jos Huippuvuorilla voidaan säilyttää ihmiskunnan ruokahuollolle väistämätöntä perintöä, miksei voitaisi säilyttää myös kulttuuriperintöä ja historiaa. Arkistoon ei hankita esineitä eikä dokumentteja, vaan kaikki aineisto on talletettu fyysisesti filmille, joka ei tuhoudu sähkömagneettisesta tai radioaktiivisesta  säteilystä. Säätiö on luvannut säilyttää arkiston dokumentit ainakin 2 000 vuotta.

Unesco on aloittanut yhteistyön kyseisen arkiston kanssa ja aikoo tallentaa sinne tiedot mm. kaikista maailmanperintökohteista. Kun luin tämän hämmentävän jutun, jäin miettimään, mitähän sanoisivat Verlan entisaikojen mammat ja papat, kun heille ilmoitettaisiin tuonne pilven lonkalle, että ”ei tää heille rakas nuuskamylly mihinkää häviä, se meinataa säilöä peräti maailman tappiin asti.”      

Kulttuurineuvos Eero Niinikoski

Juhlaluento Verla maailmanperintökohteena 30 vuotta, Verlassa 7.11.2026