Matti syntyi Iitissä, Vuolenkosken Mustilan talossa 14.7.1862. Hänen isänsä oli arvostettu talonpoika Joona Joonanpoika ja äiti Maria Tuomaantytär. Perheeseen kuului useampia lapsia, joista Matti oli nuorin. Isä kuoli 1874 ja Matin vanhin veli ryhtyi hoitamaan tilaa.  Matti pääsi ripille 1878. Ilmeisesti Matti oli kirjoitus- ja laskutaitoinen, koska hän lähti vuonna 1882 Iitin kirkonkylään kauppias Lundströmin palvelukseen neljäksi vuodeksi. Kirkonkirjaan on Matin sukunimeksi merkitty Mustonen ja ammatiksi kauppapalvelija ja vuoden 1884 kohdalla reserviläinen. Ilmeisesti Matti on hyväksytty vuoden 1884 kutsunnoissa ja joutunut suorittamaan reserviläisen asepalvelusta, johon kuului yhteensä 90 vuorokauden harjoitukset kolmena vuotena. Iitin reserviläiset kuuluivat Uudenmaan pataljoonan 1. reservikomppaniaan, jonka harjoitukset pidettiin kesäisin Artjärven Ratulan kartanon mailla.

Iitin kirkonkylästä Matti muutti takaisin Vuolenkoskelle 1886 ja meni naimisiin 26.12.1889 Maria Matilda Rikkilän kanssa. Vuolenkoskella heille syntyi tytär Rauha 1891 ja marraskuussa 1892 perhe muutti Verlaan. Matti työskenteli Verlan tehtaalla kirvesmiehenä ja puuseppänä. Perhe asui aluksi tehtaan lähistöllä Puolakan mailla olleessa talossa. Siellä heille syntyi vuosina 1894-1903 neljä poikaa. Kaikki lapset kävivät tehtaan kansakoulun ja tytär Rauha valmistui 1904 luokkansa parhaana oppilaana. Matti oli ammattitaitoinen puuseppä, jonka palveluksia käytettiin tehtaan töiden ohella monenlaisiin palveluksiin: Hän teki vainajille ruumisarkut ja useita veneitä ja kaikenlaisia tarvekaluja. Hänen sanotaan tehneen viulun jo 15-vuotiaana ja viimeisenä työnä jäi kärrinpyörä kesken.

Vuonna 1913 Matti osti pientilan Jaalan Pyörylästä ja antoi tilalle nimen “Hovi”. Sinne siirrettiin Verlassa ollut talo ja tila on edelleen suvun hallussa. Perheen siellä ollessa tytär Rauha muutti Helsinkiin ja vuoden 1918 jälkiselvityksissä vanhimmat pojat teloitettiin kapinallisina. Kaksi nuorempaa poikaa muutti myöhemmin lähiseudulle.

Matti oli aktiivinen monella tavalla.  Hän oli edustajana paikallisissa ja valtakunnallisissa järjestöissä ja myös Jaalan kunnanvaltuustossa 1920-luvulla. Hänet mainitaan myös työväenaktivistina. Hän oli Verlan ensimmäisen työväenyhdistyksen sihteeri ja rahastonhoitaja 1900-luvun alussa ja ammattiyhdistyksen edustajana 1910-luvulla. Matti Mustosen täyttäessä 75 vuotta 1937 kirjoitettiin hänestä Suomen Sosiaalidemokraatti lehdessä.

Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Matin sanotaan olleen originelli ja häntä ei tarvinnut muiden mennä neuvomaan. Ilmeisesti siihen kuului myös musikaalisuus ja jonkinlainen näytteleminen, joka ilmaantui myöhemmissäkin sukupolvissa. Pojanpojasta Matti Mustosesta tuli ammattimuusikko. Tytär Rauha meni naimisiin teatterinjohtaja Sulo Autereen kanssa ja esiintyi useassa teatterissa ja myös radiossa. Heillä oli kaksi tytärtä, joista Liisa esiintyi jo nuorena Aunuksen rintamateatterissa yhdessä isänsä kanssa. Tytär Maija opiskeli Sibelius-Akatemiassa viulunsoittoa 1940-luvulla ja perusti yhdessä sisarensa kanssa naisyhtyeen Melody Sisters, joka esiintyi Suomen lisäksi Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa.

Matti jäi eläkkeelle vuonna 1939 ja asui Pyörylässä tilallaan vaimonsa kanssa. Matti kuoli maaliskuussa 1946 ja vaimo Maria lokakuussa 1957.

Hannu Pukkila
Arkistoahmatti, joka kirjoittaa Verlan tehtaaseen liittyvistä ihmisistä ja asioista.

VB1ssä asui vuosina 1931-1956 Verlan tehtaan konttoripäällikkö Ilmonen vaimonsa kanssa. Olen tutkinut talon tarinaa ja siinä asuneen pariskunnan elämää. Ilmosen muistiinpanot mainitaan usein lähteeksi, kun kirjoitetaan Verlan tehtaista.  Hän on kirjoittanut useita artikkeleita Kymi-Yhtymä lehteen nimimerkillä T.M.A.I. Ensimmäinen niistä ilmestyi vuonna 1937. Linkki Kymi-Yhtymä lehteen

Juttu on perusteellisesti kirjoitettu. Siinä on pieniä epätarkkuuksia, kun Ilmosella ei ollut lehdistölähteitä käytettävänä. Jutun perusteella minua alkoi kiinnostaa, millainen henkilö oli konttoripäällikkö, joka kirjoitti Verlan tehtaan vaiheista.

Ture Magnus Aleksander Ilmonen

Syntyi 1.12.1890 Helsingissä. Hänen isänsä Robert oli silloin kappalaisena Ristiinassa. Ennen Turea oli syntynyt Ristiinassa Kullervo Robert vuonna 1883. Turen syntymän jälkeen perhe muutti Askolaan, jossa isä toimi apupappina. Siellä syntyi tytär Margit Hellin 1896. Perheen äiti Maria Sofia Sturen oli syntynyt Helsingissä. Myöhemmin hän kävi Helsingissä Taiteenystävien piirustus- ja taidekoulua.  Kirkonkirjojen mukaan perhe asui Askolassa vuosina 1891-1914. Tuona aikana poika Kullervo kirjoitti ylioppilaaksi ja kouluttautui papiksi. Tytär Margit kävi muutaman vuoden yhteiskoulua ja meni sen jälkeen musiikkiopistoon.

Ture Ilmonen kävi neljä vuotta oppikoulua ja vuosina 1909-1913 Helsingin kauppiaiden kauppakoulua. Kauppakoulun käytyään Ture sai passin 6.10.1913 ja lähti Venäjälle Bakuun seitsemäksi vuodeksi. Hän oli vuosina 1914 — 1917 eri toiminimien palveluksessa, kuten Nobelin konetehtaalla kirjeenvaihtajana. Lokakuussa 1917 hän siirtyi Kymin Osakeyhtiön Bakun konttoriin toimien kirjanpitäjänä ja prokuristina. Ture palasi Bakusta vuonna 1921. Vuosien 1917-1921 aikana Baku oli levoton paikka. Sen öljystä taistelivat turkkilaiset ja englantilaiset sotilaat sekä venäläiset bolsevikit. Heidän voitettua Bakussa olleet suomalaiset pyrkivät palaamaan takaisin Suomeen. Osa onnistui palaamaan ja osa jäi Venäjälle. Tarton rauhansopimuksen jälkeen loput suomalaiset pääsivät takaisin Suomeen.

Ture Ilmonen oli niiden suomalaisen joukossa, jotka keväällä 1921 pääsivät Bakusta takaisin Suomeen. Kaikki Suomeen palanneet siirtolaiset kuulusteltiin ja pidettiin 14 vuorokautta karanteenissa. Kuulustelussa Ilmonen kertoi, että bolsevikit valtasivat Kymi Oy:n konttorin Bakussa maaliskuussa 1920. Sitä ennen olivat yhtiön työntekijät vieneet turvaan kassakaapin ja muut arvokkaat tavarat. Toukokuussa bolsevikit antoivat määräyksen, jossa kaikkia yhtiön työntekijöitä vaadittiin liittymään Neuvosto-Venäjän paperikomitean palvelukseen. Pakon edessä Ilmonen siirtyi, mutta lähti pian pakomatkalle kurjien olosuhteiden vuoksi. Pakomatkalla hänet pidätettiin, epäiltiin vakoojaksi ja kuljetettiin puoli vuotta vankilasta toiseen. Hänet vapautettiin joulukuussa 1920 ja lähetettiin Rostovaan ja sieltä Moskovaan. Saatuaan luvan hän tammikuussa 1921 tuli Valkeasaareen ja sieltä Terijoelle 29.1.1921, jossa hänet kuulusteltiin 10.2.1921.

Lopuksi kuulustelupöytäkirjassa mainitaan: ”Aikoo matkustaa Helsinkiin. Pöytäkirjaan merkitään, että Thure Magnus Aleksander Ilmonen kuulustelun jälkeen ja karanteenissa oloajan päätyttyä vapautetaan.”

(KA/1364/2025 Valtiollisen poliisin I arkisto: Ilmonen Ture Magnus Aleksander, syyskuu 1921 Valkeasaari)

Syksyllä 1921 Ilmonen oli kirjanpitäjänä Kuusankoskella Kymiyhtiön palveluksessa. Ture vihittiin 17.12.1923 Tyra Gertrud Maria Aleksandra (Märta) Vennströmin kanssa, joka oli syntynyt Maarianhaminassa 1893. Keväällä 1926 Ture Ilmonen siirtyi Verlan tehtaan palvelukseen. Aluksi hänet merkittiin konttoristiksi ja myöhemmin konttoripäälliköksi.

Ei ole tietoa missä Ilmoset Verlassa aluksi asuivat. Valkealan puolelle he muuttivat 1931. Silloin valmistui heidän käyttöön talo VB1. Pariskunta asui seitsemänhuoneen talossa vuoteen 1956 saakka, jollon he muuttivat Kouvolaan, missä T.M.A. Ilmonen kuoli 20.4.1958.

Ilmosten jälkeen talossa ei ole ollut vakituisia asukkaita. Rakennus on osa koulu- ja virkailija-asuntoa Jaalan puolelta. Tämä käy ilmi palovakuutusasiakirjoista, joissa alkuperäisen rakennuksen vakuutusarvoa on pienennetty. 

VB1 Ilmosen rakennus Aikaisemmat numerot kartoissa ja asiakirjoissa B3a, B22

Rakennusvuosi: 1886-1931. Rakentaja: Verlan puuhiomo ja pahvitehdas

Muutokset ja parannukset: Siirretty Jaalan puolelta, peruskorjattu 1951.

(Kuntoarviointi 1966)

Ture Magnus Aleksander Ilmosen ansiosta tiedetään monia asioita Verlan tehtaiden aikaisemmista vaiheista ja niihin liittyvistä taloista ja ihmisistä.

Ilmosen konttoripäällikön tehtävistä ei ole tarkempaa tietoa. Hänen mielenkiintonsa kohteet ja harrastuksensa tiedetään paremmin. ”Konttoripäällikkö Ilmosen monista eri harrastuksista mainittakoon arkeologia, postimerkkien keräily, urheilukalastus, kukkaviljely, taidemaalaus ja kirjallisuus. Kaikilla näillä aloilla on konttoripäällikkö Ilmonen saavuttanut asiantuntijoiden tunnustuksen ja hänen kaunis kotinsa on myös hyvä todistus siitä. Muun muassa on hänen vanhojen aseiden kokoelmansa harvinaisen suuri ja edustava. Konttoripäällikkö Ilmonen tunnetaan hiljaisena, ystävällisenä ja huumorintajuisena ihmisenä, ja suurena kirjallisuuden tuntijana on keskustelu hänen kanssaan aina mielenkiintoinen ja antoisa.”

(Kymi-yhtymä lehti 5/1950)

Hannu Pukkila

Arkistoahmatti, joka kirjoittaa Verlan tehtaaseen liittyvistä ihmisistä ja asioista

Paremmin hänet tunnetaan Werlan Mariana, nimellä Maria Mattsson. Hänen lattiaan jättämistään jalanjäljistä kerrotaan Verlan tehdasmuseon opastetuilla kierroksilla. Tarina Marian jalanjäljistä alkoi elää tehdasmuseon ensimmäisen oppaan Esko Pukkilan opastuskierroksilla. Jostain syystä Esko halusi Verlan tehtaan naisista esitellä Marian ja hänen jalanjälkensä. Myöhemmin tarinasta syntyi kertomuksia ja ainakin yksi runo ja lyhytelokuva. Näissä kerrottiin osa Marian elämästä, joka ihmisiä kiinnosti.

Isäni ja hänen sisaruksensa mainitsivat joskus nimen Mattsonin Maija. Vasta myöhemmin ymmärsin, kenestä he puhuivat, enkä osannut kysellä enempää. Olen etsinyt mitä Mariasta löytyy asiakirjoissa ja muissa lähteissä ja kerron hänestä niiden perusteella. Mariasta joutuu kertomaan toisten kuvausten, asiapapereiden ja muutaman valokuvan perusteella.

Maria syntyi vuonna 1859 Heinolan maalaiskunnassa. Suomi oli autonominen osa Venäjän keisarikuntaa, jonka kolmen keisarin alamaisena Maria eli suurimman osan elämästään. Itsenäisen Suomen kansalaisena hän oli elämänsä viimeiset 24 vuotta. Hänen elämänsä aikana moni asia muuttui. Näitä olivat naisten asema, kielipolitiikka, koulutus, tiedonvälitys, asunnot ja niiden valaistus, työolosuhteet, kuljetusvälineet ja kansalaisoikeudet. Naiset olivat alistetussa asemassa 1800-luvulla. Heidän asemansa parani Marian elinaikana, mutta vieläkin siinä on tehtävää.

Aluksi ihmiset ja tavarat kulkivat vesiteitse tai hevoskyydillä ennen rautateiden tuloa. Maria ehti kokea myös autojen tulemisen. Kauan elettiin omavaraisessa taloudessa, jolloin elintarvikkeet kasvatettiin tai hankittiin lähiseudulta. Tehdastyöstä maksettu rahapalkka helpotti asioiden hoitamista. Päivärytmin määritteli aurinko. Kellot olivat harvinaisuuksia, joten työaikakin ilmoitettiin vellikellojen välityksellä. Pimeänä aikana valaistukseen käytettiin kynttilöitä ja öljylamppuja. Tehtaalla oli sähkövalo aikaisessa vaiheessa, mutta asuntoihin se saatiin vasta 1920-luvulla.

Jaalassa tehtiin ensimmäiset merkinnät suomen kielellä kirkon ja käräjien asiapapereihin 1880-luvulla. Samalla ihmisten nimet saivat uuden kielimuodon. Vuoden 1905 suurlakko johti Suomessa ensimmäisen venäläistämiskauden päättymiseen ja sääty-yhteiskunnan muuttumiseen. Toteutui yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä kansanedustuslaitoksen eli eduskunnan perustaminen Suomeen. Suomessa tapahtuma oli suomalaisten yhteinen kansannousu Venäjän keisarikuntaa vastaan ja samalla osa 1900-luvun alussa suomalaisten kesken käytyä sisäpoliittista valtataistelua.

Viimeistään rippikoulussa ja lukusilla Maria oppi lukutaidon, mutta ikäistensä tavoin kirjoitustaito jäi vähäiseksi. Harvalla tavallisella ihmisellä oli tuolloin kirjoitustaito, koska sitä tarvittiin vain asiapapereissa, joiden kirjoittamisesta huolehtivat papit ja virkamiehet. Usein talonpojatkin merkitsivät asiapapereihin nimensä puumerkillä. Verlan tehtaalle perustettiin 1890 kansakoulu, jonka opetusta pääsi nauttimaan myös Marian tytär Hilda.

Sotien aikaa Maria joutui kokemaan 1900-luvulla useamman kerran. Ensimmäinen maailmansota toi pulaa ja sen seurauksena vuoden 1918 tapahtumat koettelivat Verlaakin. Viimeisinä vuosina oli ensin talvisota ja sen jälkeinen jatkosota, jonka aikana Maria kuoli.

Tiedot maailman tapahtumista tulivat suullisesti huhuina, juoruina ja matkan varrella muunneltuina. Tehtaalla oli jo 1890-luvulla puhelin, jota käytettiin tehtaan asioiden hoitamiseen ja hätätapauksissa muuhunkin. Muille puhelin tuli myöhemmin. Ensin kauppiaille ja muille sen jälkeen. Kirjoitettua tietoa pidettiin totuutena. Tämä lisäsi lukutaitoisilla tiedonhalua, jota tyydyttivät monet lehdet. Verlan lähistöllä ei 1800-luvun lopussa ilmestynyt suomenkielisiä sanomalehtiä. Verlassa tiedonhalun täytti Turun Lehti. Lehdessä oli uutisten lisäksi muutakin aineistoa, joka kiinnosti lukijoita. Lehdessä oli viihteellinen puoli sananlaskuineen, kaskuineen ja eriskummallisuuksineen. Sinne lähetettiin paikallisia uutisia ja mielipidekirjoituksia. Näin kirjoitti nimimerkki Poika Verlasta huhtikuussa 1899.

”Ei ole näkynyt Turun Lehden palstoilla minkäänlaista kirjoitusta tehtaaltamme, vaikka tänne tätä lehteä nykyään tuleekin useita kappaleita. Tuskin moni Turun Lehden laajasta lukijakunnasta tietää, missä Werlan tehdas on. Tehdas sijaitsee samannimisen kosken varrella Jaalan pitäjässä. Vaikka tämä onkin vaan pieni paffitehdas, on se kuitenkin rakennettu harvinaisen kauniisti ja näyttääkin katsellessa iltasilla sähkötulien loisteessa oikein satumaisen kauniilta.”

Linkki Turun lehteen 

Mylläri Mattssonin perhe

Mylläri Johan Gustaf Mattsson (Juhana Kustaa) oli Werlan Marian isä. Johan Gustaf syntyi Uskelassa 1833 ja kuoli 71-vuotiaana Verlassa 1905. Jaalaan hänellä oli tiivis yhteys vaimonsa kautta ja perhe asui Verlassa sekä ensimmäisen että toisen tehtaan aikana. Mattsson oli ensimmäisen kerran myllärinä Verlassa 1875–1876. Sitä ennen perhe oli ollut rakentamassa Riihimäki-Pietari rataa. Perhe oli muuttanut kirjansa Iitistä Elimäelle vuonna 1869 ja palasi takaisin 1872. Ensin Kuusanniemen Mäenpäähän ja sieltä Verlaan.

Katovuodet koettelivat Suomea 1860-luvun lopulla. Moni etsi töitä radanrakennustyömaalta, koska sieltä sai pientä palkkaa ja ostettua halpaan hintaan jauhoja. Mattssonin perhe säilyi hengissä, vaikka monet menehtyivät nälän ja kulkutautien seurauksena. Perheen vanhimpana tyttärenä 10-vuotias Maria joutui auttamaan äitiään siskojensa hoitajana ja taloustöissä.

Vuosina 1776–1886 Mattssonin perhe asui useammassa paikassa Verlan lähellä Puolakan tilalla. Aikakaudelle tyypillisesti perhe muutti usein ja asettui pysyvästi Verlaan vuonna 1886. Johan Gustafilla ja hänen vaimollaan Eva Lisalla oli Verlaan muuttaessa viisi tytärtä. Vanhemmat tyttäret olivat menneet naimisiin ennen vuotta 1886, mutta asuivat Verlan lähistöllä.

Vanhin tytär Maria Vilhelmiina (Lahti) syntyi 1859 Heinolan maalaiskunnan Taipaleen Arolan torpassa

Anna (Niemi) syntyi 1862 Jaalan Puolakalla

Ida (Iita Eriksson) syntyi1865 Jaalan Puolakalla

Mathilda (Tilda Parikka) syntyi 1869 ilmeisesti Lappeella, koska kastettiin siellä.

Aurora (Penttilä-Inkilä) syntyi 1875 Verlan tehtaalla

Lisäksi perheeseen kuului kasvattipoika Juho Taavi Heinonen, joka tuli 13-vuotiaana Verlaan 1889. Hänen äitinsä, myllärin vaimon sisko, oli kuollut edellisenä vuotena. Juho Taavi oli myllärin tyttärien serkku. Hän toimi Jaalan puolen myllärinä kasvatti-isänsä jälkeen 1930-luvulle saakka, jolloin muutti perheensä kanssa Valkealan puolelle.

Vanhin tytär Maria Vilhelmiina käytti isänsä nimeä Mattsson, vaikka oli mennyt 1880 naimisiin Juho Taavi Iisakinpoika Lahden kanssa. Virallisissa ilmoituksissa hänen nimensä oli Maria Lahti. Marian täyttäessä 80 vuotta oli lehdissä pikku-uutinen ”80 vuotta täyttää tänään tiistaina tonttitilallinen, leski Maria Vilhelmina Lahti Jaalan Nisuksessa.”

Marian ja Hildan tarina

Verlan Maria tunnetaan pitkästä työurastaan. Pitkät työurat olivat aikakaudella tyypillisiä. Elämä muodostui työnteosta ja vähäisestä vapaa-ajasta. Marian elämään kuului muutakin kuin työntekoa. Hän huolehti toimeentulonsa lisäksi tyttärestään Hildasta. Mariasta ei ole säilynyt haastatteluja eikä hänen tekemiä muistiinpanoja. Hänen kohdalla joudutaan tukeutumaan tytär Hildan haastatteluihin ja muistiinpanoihin. Hilda Aarteloa on haastateltu vuosina 1964 ja 1972. Lisäksi hän on kirjoittanut asioista muistiinpanoja. Marian ja Hildan elämät ovat eri aikakausilta. Maria oli lukutaitoinen ja käynyt rippikoulun. Hilda oli käynyt useamman vuoden kansakoulua ja oppinut lukemaan ja kirjoittamaan.

Maria kulki vanhempiensa mukana siihen saakka, kun kävi rippikoulun 1877. Sen jälkeen hän työskenteli piikana Verlan lähistön taloissa. Vuonna 1880 hän oli Jaalan Poterilla ja silloin hänet kuulutettiin ja vihittiin Juho Taavi Lahden kanssa. Heille syntyi 1883 ainoa yhteinen lapsi, joka sai kasteessa nimen Hilda. Maria lähti tyttärensä kanssa Verlaan vuoden 1887 tienoilla. Haastattelussa Hilda kertoo tulleensa alle 5-vuotiaana isovanhempiensa luokse ja äitinsä olleen leski. Myöhemminkään hän ei kerro isästään eikä syntyneestä veljestään.

Maria aloitti vakituiset työt tehtaalla 1887. Työtä tehtiin kuutena päivänä viikossa. Aluksi työpäivä oli 12-tuntinen. Vuodesta 1917 lähtien työpäivän pituus oli kahdeksan tuntia. Lähes koko työuran Maria toimi pahvien lajittelijana, jaotellen eripainoiset pahviarkit omiin lokeroihinsa.

Aluksi Maria ja Hilda asuivat yhdessä myllärin perheen kanssa. Myöhemmin he muuttivat taloon, joka oli Puolakalta vuokratulla tontilla. Hilda ilmoittautui syksyllä 1890 tehtaan kansakouluun. Koulun matrikkeliin Hilda merkittiin kolmantena oppilaana.  Merkinnät olivat: Mattsson Hilda, s. 25.6.1883 rokotettu, Jaala Honnilan Uutela, vanhemmat: renki Juhana Honnilan Uuutelasta äiti Maria Wilhelmiina Juhon tytär/ Mattsson.

Hilda kävi koulua neljä luokkaa ja erosi koulusta 1.9.1896 ilman päästötodistusta. Syy eroon oli ehkä se, että äiti Maria odotti lasta. Maria synnytti joulukuussa 1896 avioliiton ulkopuolisen poikalapsen, joka hätäkasteessa sai nimekseen Wiljo Ludwig. Kastaja oli Marian sisko Tilda Parikka ja kummeina hänen toinen siskonsa Iita Eriksson ja heidän äitinsä Eeva Liisa. Isästä ei ole merkintää. Poika kuoli kahdenpäivän ikäisenä.

Hilda asui äitinsä kanssa. Hän pääsi ripille 1899. Vuonna 1901 Hilda meni viideksi vuodeksi tehtaalle lajittelemaan pahvia, äiti-Marian työkaveriksi. Hilda oli aktiivinen ja arvostettu. Hän toimi Verlan työväenyhdistyksessä, johon tehtaan johto suhtautui myötämielisesti. Yhdistys kokoontui yhtiön omistamalla Ojaselan tilalla ja yhtiö tuki toimintaa myös rahallisesti. Eteenpäin -lehti 3.2.1906, nro 13, s.3: Listalla rahoja keräämään walittiin Dawid Lahtinen ja Hilda Lahti. Saman päiwän iltana oli yhdistyksen huwitoimikunnalla pakettiiltama Ojaselän talossa, johon yleisöä saapui oikein riskisti. Luettiin eräs kertomus alkohoolin turmiollisesta waikutuksesta ja lausuttiin pari runoa ja wälillä laulettiin työwäen lauluja. Yleisön käytös oli hilpeä. Lopuksi huomautan yhdistyksen jäseniä, etenkin naisia, että saapukaapas yhdistyksen kokouksiin keskustelemaan yhteisistä asioista.

Hildaa pyydettiin vastuulliseen tehtävään mylläri Heinosen tyttären ja tätiensä kolmen lapsen kummiksi. Vuonna 1906 Hilda meni naimisiin luokkakaverinsa Anton Ukon kanssa, joka oli ollut Kotkassa maalarinopissa ja otti myöhemmin sukunimen Aartelo. Kirkonkirjoihin tehtiin merkintänä: Tehtaan työntekijä Hilda Lahti ja maalari Anton Ukko

Hääkuva Museoviraston kokoelmissa 

Häitä varten oli sulhasen isä rakentanut tanssilavan Marian talon lähelle. Kuva tanssipaikasta Museoviraston kokoelmissa 

Nuoripari muutti Selänpäähän, jossa heille syntyi useampia lapsia. Vuonna 1912 he muuttivat Kuusankoskelle, missä oli paremmat työmahdollisuudet.

Marian isä kuoli 1905 ja Marian äiti muutti hänen luokseen. Marian äiti kuoli 88-vuotiaana 1924. Marian elämä muuttui 1910-luvulla, kun hänen siskonsa perheineen muuttivat pois Verlan läheisyydestä Valkealaan ja Helsinkiin. Ensimmäisen maailmansodan aikana oli monenlaista puutetta ja kevään 1918 sisällissota kosketti Verlaa ja Mariaa läheisesti. Tyttären mies Anton Aartelo pidätettiin ja joutui vankileirille Tammisaareen, jossa hän kuoli vuonna 1925. Hilda jäi punaleskeksi kolmen lapsen kanssa.

Mäkitupalaisille tuli 1920-luvun alussa mahdolliseksi lunastaa vuokraamansa tontit itselleen. Maria oli niiden 24 ensimmäisten joukossa, jotka Verlassa 1924 lunastivat itselleen tontit. Tämän jälkeen heitä nimitettiin tonttitilallisiksi. Maria jäi eläkkeelle 1936. Työnteosta huolimatta hänellä oli muuhunkin aikaa. Hildan lapset olivat usein kesäisin hänen luonaan 1920-luvulta lähtien. Museoviraston kokoelmissa on Mariasta kuvia hänen viimeisiltä vuosiltaan, Niissä hän näyttää rauhalliselta ja tyytyväiseltä.

Kuva Mariasta Museoviraston kokoelmissa 

Anja Kujalan kokoelmissa on Mariasta ja Hildasta ja hänen lapsistaan monta valokuvaa. Ensimmäiset ovat 1890-luvulta. Niissä kuvissa näkyy Marian elämä toisesta kulmasta. Ensimmäisessä kuvassa Maria on tiukkailmeinen solakka nainen ja Hilda kouluikäinen tyttö. Kolmikymppisestä Mariasta näkee työn rasituksen ja leivän vähyyden ja Hildasta lapsen viattomuuden. Kylän yhteisöllisyydestä kertoo kuva, jossa Maria ja muut ovat 1930-luvulla naapurissa perunan nostossa. Lisäksi on kuvia, jotka kertovat Hildan ja tämän tyttären Helvin vierailleen usein Marian luona. Hilda on muistellut äitiään ja Verlaa vielä 90-vuotiaana. Hilda kuoli 92-vuotiaana vuonna 1976.

Maria kuoli 83-vuotiaana syksyllä 1942. Hautakivessä on nimi: Lahti Maria os. Matson. Monella tavalla on Marian nimi kirjoitettu, mutta minulle hän on Werlan Maria.

Tehtaan lattiassa olevia jalanjälkiä katsellessa voi Marian lisäksi ajatella kaikkia yksinhuoltajia ja leskiä Verlassa ja muualla.

Hannu Pukkila
Arkistoahmatti, joka kirjoittaa Verlan tehtaaseen liittyvistä ihmisistä ja asioista

Vuonna 1937 vallitsi lievä nousukausi. Takana olivat 1930-luvun lama, kieltolakivuodet ja vuoden 1918 tapahtumat, jotka Verlassa koskettivat jokaista perhettä. Osa perheistä asui tehtaan asunnoissa ja Jaalan puolella monilla oli oma tontti ja talo.

Heinäkuun helteisenä naistenviikkona tutkiskelin valokuvaa Verlan tehtaan työntekijöistä vuodelta 1937.

Kuvassa on 60 henkilöä tehtaan työntekijöistä, joista puolet on eturivissä seisovia naisia. Näiden lisäksi ajattelin niitäkin naisia, jotka eivät näy kuvassa. Useat kuvan henkilöistä on tunnistettu ja nimetty. Kuva ja nimet herättävät monenlaisia ajatuksia. Tehtaan johtoa ja konttorihenkilökuntaa kuvassa ei ole. Hiomomestari Otto Richter seisoo kuvan oikeassa reunassa.

Vanhimmat kuvassa olevat henkilöt ovat syntyneet 1890-luvulla ja nuorimmat ovat parikymppisiä. Naisten joukossa on tätini Enni ja Rauha, jotka vielä asuivat Verlassa vanhempiensa kanssa ja muuttivat myöhemmin muualle. Kuvassa ovat heidän serkkunsa Elli ja Salli, jotka tulivat kävellen töihin yli viiden kilometrin päästä. He elivät ikäneitoina syntymäkodissaan yli 90-vuotiaiksi vuosisadan loppuun saakka. Naisten joukossa on muutama yksinhuoltaja, joiden lapsista huolehtivat kuvasta puuttuvat kotiäidit. Muutamien naisten nimien perään on merkitty myös tuleva sukunimi, kun olivat menneet naimisiin tehtaalla työskentelevän miehen kanssa.

Kuvan henkilöistä monet olivat käyneet Verlan tehtaan kansakoulun, joka jatkoi toimintaansa 1920-luvulle saakka. Heidän tietonsa ja taitonsa olivat erilaiset kuin heidän vanhemmillaan, joiden monia jälkeläisiä on kuvassa. Sukupolvienketju jatkui tehtaan lopettamiseen saakka ja osittain sen jälkeen, kun seuraava kolmas tai neljäs sukupolvi palveli yhtiötä tehdasmuseon ja lomakylän aikana.

Taustasta päätellen kuva on otettu kesällä ja asut kertovat tehtävistä tehtaalla. Tummissa asuissa olevat naiset ovat olleet töissä tehtaassa kokoomakoneilla ja vaaleissa asuissa olevat kesäkuivaamossa tai vastaavissa tehtävissä. Kuvasta puuttuvat ne työntekijät, jotka sillä hetkellä ovat töissä ja työmiesten vaimot, jotka kotonaan hoitivat lapsia ja tekivät taloustöitä, kuten puutarhanhoitoa ja vastaavaa. Näiden naisten merkitys unohdetaan helposti.

Tehtaalla oli 130 työntekijää ja kylässä oli noin kolmesataa asukasta, joista puolet lapsia ja nuorisoa. Työmatkat tehtiin yleensä kävellen. Muita pitempiä matkoja varten joillakin miehillä oli polkupyörä. Yhtiö oli 1920-luvulla rakennuttanut uuden voimalaitoksen, jonka tuottamalla sähköllä kävivät tehtaan koneet ja valaistiin työhuoneet. Monien työläisten asunnoissa roikkui katosta valaisin, jonka 25:n kynttilän (25W) lamppu valaisi jotenkin pimeinä aikoina.

Vuonna 1937 Verlassa oli molemmilla puolilla kansakoulu noin kahden kilometrin päässä toisistaan. Palveluista huolehti useampi kauppa ja liikenteestä usea linja-autovuoro, joilla pääsi Voikkaalle, Kouvolaan tai Lahteen saakka. Selänpään asemalla kulki henkilöjunia kymmenen junavuoroa vuorokaudessa, viisi kumpaankin suuntaan. Pohjoiseen menevillä junilla pääsi Mikkeliin, Kuopioon, Iisalmeen ja Kontiomäelle saakka. Etelään menevät junat veivät Kouvolaan ja sieltä eteenpäin Helsinkiin, Viipuriin ja muualle. Jaalan puolen asukkaiden lääninhallitus oli Helsingissä. Valkealan puolen asukkaiden lääninhallitus ja sairaala oli Viipurissa. Läänien raja kulki Verlan läpi virtaavassa joessa.

Tiedonvälityksestä huolehti Kouvolan Sanomat, joka ilmestyi tiistaina, torstaina ja lauantaina. Lisäksi työntekijöille tuli Kymi-Yhtymä lehti, joka alkoi 1936 ilmestyä kaksi kertaa vuodessa. Aluksi lehdessä oli muutama uutinen yhtymän tehtaista ja henkilöistä sekä paljon tuloksia urheilukilpailuista. Vuonna 1937 konttoripäällikkö Ilmonen kirjoitti lehteen ensimmäiset juttunsa Verlan tehtaasta ja sen historiasta. Muutaman tunnin radiolähetykset alkoivat 1920-luvulla. Ohjelmassa oli pääasiassa esitelmiä, musiikkia ja vähän uutisia, joiden kuunteleminen etenkin kesäaikana oli vähäistä.

Nuorison ja työntekijöiden harrastuksissa oli urheilulla merkittävä osa. Suomi oli tuolloin urheilun suurvalta ja oli aikaisemmissa olympialaisissa saanut useita mitaleita. Vuoden 1936 talviolympialaisissa saatiin kuusi mitalia ja Berliinissä 19 mitalia ja mitalitilastossa viides sija. Merkittävä oli 10 000 metrin kolmosvoitto, jossa kaksi juoksijaa, Salminen ja Askola, olivat Kouvolan seudulta. Tämä innosti tehtaan työntekijöitäkin urheilemaan ja osallistumaan Kymiyhtymän tehtaiden välisiin kilpailuihin. Kuvassa ovat Eino Vesa ja Erno Moberg, jotka kahden muun lisäksi olivat Verlan joukkueessa.

Voimistelu- ja urheiluseura Verlan Kiri innosti kyläläisiä urheilemaan monessa lajissa kesällä ja talvella. Toimintansa se rahoitti järjestämällä arpajaisia, kilpailuja ja monenlaisia juhlia, jotka pidettiin Jaalassa ja Selänpäässä, koska Verlan Seuratalo oli asuinkäytössä 1950-luvulle saakka.

Hannu Pukkila
Arkistoahmatti, joka kirjoittaa Verlan tehtaaseen liittyvistä ihmisistä ja asioista

Asiakirjojen mukaan Puolakan tilan omisti 1870-luvun alussa Lena (Helena) Sigfridintytär. Hän omisti myös Poterin rusthollin ja itse asui Paljakan Alatalossa. Lena kuoli vuonna 1874. Hänen poikansa Tobias asui Poterin tilalla ja muutti sieltä perheensä kanssa 1870-luvulla Puolakan tilalle. Tobias Puolakka kuoli huhtikuussa 1877. Tammikuussa 1878 toimitettiin perunkirjoitus, josta selviää, että häneltä jäi vaimo Eeva-Liisa ja neljä alaikäistä lasta, joille oli määrätty holhooja. Kiinteänä omaisuutena mainitaan 1/3:n manttaalin suuruinen ja 10.000 markan arvoinen Puolakan perintötalo, jonka Tobias oli saanut perintönä. Tilaa rasitti Hypoteekkiyhdistyksen laina ja tilan väliraha Tobiaksen veljille, arvoltaan yhteensä 9.300 markkaa. Leski Eeva-Liisa ilmoitti, ettei hän ota osaa tilaan kohdistuviin velkoihin, koska hän ei tule siitä mitään perimään. Tila periytyi kokonaan alaikäisille lapsille, joiden asioita hoiti heidän holhoojansa.

Isä Tobiaksen kuoltua tila jäi alaikäisten lasten holhoojan hoidettavaksi ja myöhemmin sitä vuokraajana hoiti äidin toinen mies Taavi Juhananpoika. Lasten silloinen holhooja vuokrasi keväällä 1882 Gottlieb Kreidlille maa-alueen 50 vuodeksi. Vuokrasopimuksen Verlan tehdasyhtiö uusi aina kymmenen vuoden välein, viimeksi vuonna 1921. Tämän vuoksi Nestor Puolakka tarjosi maa-aluetta vuonna 1928  Verlan tehdasyhtiölle, koska vuokraoikeus päättyi 1932. Tehdasyhtiö piti hintaa liian korkeana, eikä suostunut ostamaan. Ennen vuokraoikeuden päättymistä tehdasyhtiö siirsi alueella olleen asuinkasarmin ja osan koulurakennuksesta 1920 luvulla omistamalleen maalle Valkealan puolella.

Vuonna 1903 kiinnekirjan Puolakan tilaan olivat saaneet Tobias Puolakan pojat Anders (Antti) Alfred ja Nestor Puolakka, joka jäi perheineen hoitamaan kotitilaa ja Alfred muutti asumaan Verlaan.

Verlan kylä Jaalan puolelle alkoi muodostua 1890-luvulla Puolakan tilan maille. Nestor Puolakka vuokrasi omissa taloissaan asuville mäkitupalaisille maa-alueita, jotka nämä myöhemmin ostivat omikseen 1920-luvulta alkaen.

Nykyisten omistajien kiinteistötunnuksen toiseksi viimeinen numero kertoo mistä tilasta tontti on aikoinaan lohkottu. Esimerkiksi: Kiinteistö n:o 286-470-12-3 Töyrylä

Kuusaan lukion opiskelijat ovat aloittaneet talojen nykyisten asukkaiden haastattelun ja jatkavat sitä kesäkuun loppuun. Reilut 20 taloa on haastateltu tässä vaiheessa.

Hannu Pukkila

Arkistoahmatti, joka kirjoittaa Verlan tehtaaseen liittyvistä ihmisistä ja asioista

Avioliiton ulkopuolella syntyneellä ei ollut Itävallassa mahdollisuutta päästä ammattikiltojen jäseneksi. Tämän vuoksi Gottlieb hakeutui töihin ulkomaille. Ensin Pietarin kaupungin eteläpuolelle Inkerinmaalle, jossa hän oli viisi vuotta johtajana tehtaalla, jonka työntekijät olivat enimmäkseen suomenkielisiä. Sitten kreivi Mannerheim palkkasi hänet 1874 Kuusankoskelle, koska hänen palkkatoivomuksensa oli alhainen ja hänen suomen kielen taitonsa parempi kuin edeltäjillä. Ollessaan 31-vuotias Gottlieb hankki muiden yhtiömiesten, Wilhelm Dippellin ja Louis Hänelin, kanssa omistuksen Verlassa olevaan koskeen ja sinne puuhiomosta jääneeseen turbiiniin. He perustivat vuonna 1882 Verlan tehdasyhtiön, jonka alkuvuosista hän ei nähtävästi ollut kovin kiinnostunut. Gottlieb Kreidl ei ehkä nähnyt menestymisen mahdollisuuksia pienellä puuhiomolla, joka sijaitsi vaikeiden kulkuyhteyksien päässä.

Gottlieb vihittiin Inkerinmaalla asuneen Emilie Reuterin kanssa ennen vuotta 1884. Emilie oli syntynyt vuonna 1852 ja kastettu Pavlovskin luterilaisen, saksankielisen seurakunnan jäseneksi.

Tilanne Verlassa muuttui vuoden 1890 jälkeen, kun Savonrata ja rata Kotkaan olivat valmistuneet. Silloin Kreidlin kiinnostus Verlaa kohtaan lisääntyi ja hänen sosiaalinen nousunsa alkoi, kun hän Dippellien suojissa pääsi oikeisiin piireihin, kuten Tekniska Föreningen i Finland (TFiF) jäseneksi. Wilhelm Dippellin veli Arkkitehti Eduard Dippell oli yhdistyksen jäsen vuodesta 1883 ja sen Viipurin alaosaston puheenjohtaja.

Yhdistyksen jäsenet tekivät syksyllä 1890 kolmen päivän matkan Kotkaan, jossa tutustuivat uuteen kaupunkiin ja sinne avattuun junarataan. He vierailivat lähistön tehtaissa ja matkan varrella olleessa Inkeroisten puuhiomossa. Kotkassa pidetyssä kokouksessa yhdistykseen hyväksyttiin 23 uutta jäsentä, jotka olivat pääasiassa Kotkasta. Matkasta kerrottiin sanomalehdissä ja yhdistyksen julkaisussa, jossa myöhemmin oli kirjoitus Kymijoenvesistön puuhiomoista ja paperitehtaista. Suurimmat olivat Inkeroinen, Kymintehdas ja Kuusankoski, joista jokainen kesäaikana työllisti yli 1000 työntekijää. Pienimmät olivat Kannuskoski ja Verla, joissa silloin oli muutama kymmenen työntekijää.

Vuoden 1891 kevätkokouksessa yhdistyksen jäseneksi hyväksyttiin Verlan tehtaan teknillinen johtaja G. Kreidl, joka pääsi kokouksissa ja muissa yhteyksissä tutustumaan merkittäviin henkilöihin. Heidän joukossaan oli useita tehdaspatruunoita, arkkitehtejä ja eri alojen insinöörejä, joista useat olivat opiskelleet Saksassa tai Sveitsissä. Löytyi helposti yhteinen kieli, jolla kertoa tarinoita.

Merkittävä tapaus Kreidlin elämässä Verlassa oli tehtaan kansakoulun avaaminen syksyllä 1890. Hän oli sen johtokunnan puheenjohtaja alusta asti. Samoin hänen vaimonsa oli johtokunnan jäsen pitkän aikaa. He seurasivat aktiivisesti lasten opetusta ja koulunkäyntiä. Uuteen rakennukseen oli suunniteltu ja tehty valmiiksi kouluhuone ja asunto opettajalle, jona toimi yli vuosikymmenen ajan Edla Lundgren. Hän oli käynyt seminaarin ja ollut useamman vuoden opettajana Viipurissa, mistä tuli Verlaan opettajaksi ja opetusohjelmien laatijaksi. Todennäköisesti Kreidlit seurasivat mielenkiinnolla ja tukien kummipoikansa Aksel Hugo Kronholmin koulunkäyntiä. Hugo aloitti koulunkäyntinsä Verlassa ja meni 1895 oppikouluun Mikkeliin ja sieltä Helsinkiin suomalaiseen realilyseoon, josta valmistui ylioppilaaksi vuonna 1904.

Verlan tehtaan rahoitus ja kirjanpito hoidettiin Viipurissa Wilhelm Dippellin ohjauksessa. Verlan pahvi markkinoitiin Puuhiomoyhdistyksen kautta. Hiomopuiden ja metsätilojen hankinnat hoitivat ammattitaitoiset kasöörit Verlassa. Uudet rakennukset tehdasta varten ja rakennuksiin tehtävät muutokset suunnitteli arkkitehti Eduard Dippell. Puuhiomon toiminta oli alusta alkaen ollut varmoissa käsissä. Mestari Herman Kronholm pystyi valvomaan hiomon toimintaa ja työntekijöitä. Patruuna Gottlieb Kreidlin tehtäväksi jäi tarkastella tehtaan toimintaa yleisellä tasolla ja allekirjoittaa asiapaperit, jotka oli valmiiksi laadittu. Hänen liikematkansa suuntautuivat toisiin hiomoihin ja paperitehtaisiin, joille hän pystyi tarjoamaan apuaan ja kauppaamaan niiden tarvitsemia hiomokiviä ja paperinvalmistuksessa tarvittavia lisäaineita. Tähän viittaavat merkinnät saatavista hänen perukirjassaan.

Vapaa-aikana hän keskittyi terveytensä hoitoon, seurusteluun läheistensä kanssa ja harrastuksiinsa. Harrastukset joutui päättelemään esineistä, jotka perukirjassa on mainittu. Niihin kuuluvat lukuisat aseet, hirvensarvet, lintuhäkit, monenlaiset kukkaset, valokuvaukseen ja musiikkiin liittyvät tavarat sekä kirjat ja koriste-esineet. Näiden avulla voi kuvitella millaista oli patruunan elämä, kun hän nelikymppisenä eli parhaita vuosiaan 1890-luvulla.

Gottlieb Kreidlin viimeiset vuodet olivat vaikeat. Hänen vaimonsa kuoli 1903 ja Kreidl masentui. Hänet julistettiin holhouksen alaiseksi syksyllä 1908 ja hän kuoli joulukuussa Helsingissä Kammion sairaalassa. Hänet haudattiin vaimonsa viereen Pavlovskin hautausmaalle Inkerinmaalla. Hänen aineellinen perintönsä meni etäiselle sukulaiselle Itävallassa.

Mielikuvan Kreidlin elämästä joutuu muodostamaan asiakirjalähteiden ja yhden muistokirjoituksen perusteella. Näin häntä muisteli tätini Aino 1970-luvulla ”Paikkakunnan huomattavin henkilö oli patruuna Gottlieb Kreidl ja oikein isoilla kirjaimilla. Patruuna oli tumma ja komea mies. Erityisesti mieleeni ovat jääneet hänen komeat viiksensä. Äiti, pikkuveljeni Arvo ja minä olimme kerran asuntokasarmin luona, kun patruuna sattui tulemaan meitä vastaan. Äiti talutti Arvoa, joka oli aikamoinen pullukka. Patruuna pysähtyi, kumartui taputtamaan Arvoa poskelle ja sanoi: ”Kas, siinäpä on lihava poika.”

Kreidlista muistokirjoituksen laatinut insinööri Lennart Frey oli 1890-luvun alussa töissä Kannuskoskella ja myöhemmin Kymintehtaan isännöitsijänä Kuusankoskella. Hänen kuvaustaan voidaan pitää luotettavana ja kiteyttää muutamaan lauseeseen: ”Pienen tehtaan siisteydestä ja järjestyksestä puhuttiin laajalti ammattilaisten keskuudessa. Kreidl enemmän kuin teollisuusmiehenä ja liikemiehenä, hänet tunnettiin ystävänä ja kumppanina. Se, joka kerran nautti hänen vieraanvaraisuudestaan, ei helposti unohda vääjäämätöntä, sydämellistä ystävällisyyttään ja onnellisia hetkiä hänen kanssaan. Kukapa ei muistaisi hänen kykyään kertoa tarinoita!”

Hannu Pukkila

Arkistoahmatti, joka kirjoittaa Verlan tehtaaseen liittyvistä ihmisistä ja asioista.

Kyläyhteisö alkoi muodostua Verlaan 1890-luvulla Jaalan puoleiselle rannalle. Sinne tulivat ensimmäiset mäkitupalaiset pienille tonteille, jotka oli vuokrattu Puolakan kantatilalta. Mäkitupalaisiksi nimitettiin niitä, joilla oli oma talo vuokratulla maalla. Verlan mäkitupalaiset olivat yleensä töissä tehtaalla. Mäkitupalaisten vaiheita voi seurata henkikirjojen ja kirkonkirjojen avulla, joihin heistä tehtiin merkintöjä.

Tynkäeduskunnan heinäkuussa 1918 hyväksymä ”torpparilaki” teki mäkitupalaisille mahdolliseksi lunastaa vuokraamansa tontit. Jaalan puolen mäkitupalaiset alkoivat lunastaa tonttejaan 1920-luvun alussa. Huhtikuun 25. päivä 1924 haki 24 Verlan mäkitupalaista lainhuudon aikaisemmin ostamilleen tonteille. Asiamiehenä oli poliisikonstaapeli Nestori Soimakallio, jolle he olivat antaneet valtakirjan. Yksi heistä oli Verlan Maria Matsson. Hän sai lainhuudon Järvenpää tilalle, jonka oli ostanut Puolakalta 300 markalla vuonna 1922. Kaikki Verlassa olleet mäkitupalaiset eivät hakeneet lainhuutoa vielä silloin.

Myöhemmin alueelle tuli kunnan kansakoulu ja 1950-luvulla kesäasukkaita, jotka hankkivat tontin ja rakensivat taloja. Ensimmäisten joukossa oli myös pari kauppaa ja osuusliikkeen myymälä. Vähitellen muodostui se kylä, joka on tänä päivänä näkyvissä. Osa tonteista on edelleen ensimmäisten mäkitupalaisten jälkeläisillä, osalla on uudet omistajat.

Jaalan puolen taloista on 2010-luvulla tehty inventointitutkimukset, jolloin niiden historia ja kunto on kartoitettu. Talojen vaiheisiin liittyvät myös niissä asuneet ihmiset ja heidän vaiheensa. Talot kertovat niistä ihmisistä, jotka ovat rakentaneet talot ja tehneet niissä muutoksia.

Ensimmäisten mäkitupalaisten vaiheet ovat usein toistensa kaltaisia. Tässä yksi esimerkki:

Juho Salomoninpoika oli syntynyt Valkealassa ja tuli sieltä Jaalaan 25-vuotiaana 1882. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin Sippolassa syntyneen 20-vuotiaan Maria Eevantyttären kanssa. Pariskunta asui Jaalan Siikavassa ja muutti kirjansa 1911 Verlaan, jossa heillä oli mäkitupalaisen talo. Mukanaan heillä oli seitsemän lasta, Taavi, Iida, Vihtori, Jalmari, Hilda, Aliina ja Jenny. Perheen isä Juho oli töissä Verlan tehtaalla. Hän oli sen ensimmäisiä työntekijöitä, aluksi ulkotöissä ja myöhemmin pakkarina. Juho oli arvostettu työntekijä. Hän jäi eläkkeelle 1913 palveltuaan tehdasyhtiötä 30 vuotta. Perheen äiti Maria kävi hevosen kanssa töissä tehtaalla jo 1880-luvulla.

Perheen lapset kävivät tehtaan koulua ja vanhin poika Taavi oli hiojana Verlan tehtaalla 1900-luvun alussa. Taavi innostui työväenaatteesta ja oli Verlan ensimmäisen työväenyhdistyksen jäsen. Seitsenvuotias Aliina kuoli 1911 ja seuraavana vuonna Iida 25-vuotiaana. Pojista Vihtori muutti 1917 Valkealaan 24-vuotiaana. Kotiin jääneet Taavi ja Jalmari liittyivät 1918 Jaalan punakaartin Verlan plutoonaan. Sodan loppuvaiheessa plutoona pakeni Verlasta Kouvolaan ja lähti sieltä junalla kohti Kotkaa. Inkeroisissa junan pysäyttivät saksalaiset joukot. Kaikki vangiksi joutuneet vietiin ensin Kouvolaan ja myöhemmin Riihimäelle, jossa heitä kuulusteltiin. Jalmari kuoli vankileirillä heinäkuussa 1918 ja Taavi sai ehdonalaisen tuomion. Taavi kuoli naimattomana vuonna 1932.

Juho isä osti tontin 500 markalla syyskuussa 1920 ja haki sille lainhuudon huhtikuussa 1924. Eläkkeelle jäätyään Juho asui Verlassa vaimonsa kanssa. Juho kuoli vuonna 1930 ja Maria 1946. Hilda tytär ei mennyt naimisiin, vaan kävi tehtaalla töissä 37 vuotta. Hän kuoli vuonna 1958 ja asui siihen saakka Verlassa. Hänen sisarensa Jenny oli mennyt naimisiin ja sai tontille lainhuudon vuonna 1956 ja asui siinä kuolemaansa saakka.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Perheen vaiheista muodostuu lopulta elämän riepumatto, jota laulun sanoin kuvataan näin. ”Jos nuo tummat raidat ottaisimme pois, ei noin kirkkaita nuo vaaleatkaan ois. Huomaahan sen tämän tästä, ett´ on elo värikästä. Kuinka riepumatto muuta olla vois.”

Ensimmäisten lainhuutojen hakemisesta tulee nyt 100 vuotta. Monista aikalaisille tärkeistä asioista on vielä pitempi aika. Ensimmäisten mäkitupalaisten ja heidän jälkeläistensä kuolemasta on yli 50 vuotta. Heistä on saatavana tietoa avoimista lähteistä. Seuraavien sukupolvien vaiheista ei ole niin paljon tietoja. Kuusankosken lukion oppilaat haastattelevat tulevana kesänä talojen asukkaita ja keräävät tätä tietoa.

Hannu Pukkila

Arkistoahmatti, joka kirjoittaa Verlan tehtaaseen liittyvistä ihmisistä ja asioista

”Patruunan Pytingin restauroinnin jälkeen kävijät viihtyvät meillä pidempään monipuolisten palveluiden äärellä”, museonjohtaja Ville Majuri summaa syksyllä alkanutta hanketta.

Verlan puuhiomon ja pahvitehtaan vanhan päärakennuksen Patruunan Pytingin restaurointihankkeesta päätettiin syyskuussa mutta hankkeesta päästiin kertomaan yleisölle vasta marraskuussa rakennusluvan varmistuttua.

Viimeistään kesäkauden 2026 alkaessa uudistettu Patruunan Pytinki avataan yleisölle. Pääkerrokseen tulee ravintolatiloja sekä matkailupalveluja kuten lippumyymälä, infopiste ja matkamuistomyymälä. Toiseen kerrokseen tulee ryhmätyötiloja.

”Rakennus on merkittävä osa maailmanperintökohdetta, ja tulevaisuudessa vierailijoilla on luonteva syy astua sisään rakennukseen ja tutustua siihen tarkemmin”, yli 20 vuotta Verlassa työskennellyt Ville kertoo.

Verlan kruunu

Patruunan Pytinki kunnostetaan rakennuksen historiaa ja kulttuuriperintöarvoja vaalien. Arvokkaan rakennuksen rakenteet kunnostetaan ja sisustus palautetaan 1800-luvun lopun uusrenessanssihenkeen. Samalla rakennuksen talotekniikka uusitaan paloturvallisuus ja esteettömyys huomioon ottaen.

”Purkuvaiheessa joudumme ensin avaamaan välipohjarakenteet ja kunnostamaan ne. Osa lattioista on irrotettu, kun uusimme eristeet ja korjaamme lahovauriot. Myös kellarissa tehdään purkutöitä. Seuraavassa vaiheessa talon välipohjarakenteita vahvistetaan palkeilla. Kuluu vielä paljon aikaa ennen kuin pääsemme sisustukseen.”

Alkuperäisiä piirustuksia vuonna 1885 valmistuneesta rakennuksesta ei ole säilynyt, mutta rakennuksen suunnittelijan Eduard Dippelin aikaisia luonnoksia on löytynyt osasta taloa. Varhaisimmat piirustukset ovat vuodelta 1939.

”Täällä on tehty aiemmin kaksi peruskorjausta. Vuonna 1939 rakennukseen saatiin keskuslämmitys. Muutokset olivat varsin hienovaraisia, eikä kaakeliuuneja vielä tuolloin purettu. Seuraavassa peruskorjauksessa 1960- ja 1970-luvun vaihteessa menetettiin enemmän, kun kaakeliuuneja,  hirsiseiniä ja kattomaalauksia purettiin.”

Ville Majurin ja perinnerakentajien iloksi yksi kaakeliuuni kuitenkin säästyi, ja kattolistojen alle jäi useita kerroksia seinätapetteja ja boordeja. Rakennuksesta tehtyjen tarkkojen tutkimusten perusteella on saatu kattava käsitys, millainen rakennus on eri aikoina ollut värimaailmaltaan ja koristeluiltaan.

Hyvää kannattaa odottaa

Nyt alkaneessa restauroinnissa Patruunan Pytinki palautetaan 1800-luvun lopun koristeelliseen uusrenessanssityyliin. Ajanjakso antaa kuitenkin sisustusvalinnoissa liikkumavaraa esimerkiksi värien valinnassa. Rakennus maalattiin ulkopuolelta vuosisadan vaihteen asuun vuosina 2012–2013.

Verlan tehdasmuseo on avoinna normaalisti koko remontin ajan. Vaikka ainakaan vielä ensi kesänä emme pääse kurkistamaan rakennukseen sisälle, hyvää kannattaa odottaa.

”Verlan houkuttelevuus käyntikohteena kasvaa, kun vuodesta 2007 suljettuna ollut rakennus aikanaan avataan yleisölle. Alueella on enemmän uutta nähtävää ja koettavaa, ja odotamme myös uusien palveluiden myötä maailmanperintökohteen kävijämäärän kasvavan nykyisestä noin 35 000-40 000 kävijästä”, Ville Majuri toteaa.

Kävijätutkimukset lupaavat hyvää

Suomen seitsemästä maailmanperintökohteesta tehdään kävijätutkimus viiden vuoden välein. Uunituoreet tulokset kertovat, että kävijät olivat yleisesti ottaen erittäin tyytyväisiä käyntiinsä. Parhaiten kävijät arvioivat kohteen siisteyden, museon ja opastuspalvelut. Käyntiä häiritsi lähinnä palvelutarjonnan rajallisuus. Päiväkävijät viipyivät kohteessa keskimäärin hieman vajaa kolme tuntia.

Verlan maailmanperintöstatuksella oli melko suuri tai erittäin suuri merkitys kävijöiden matkavalintaan.

Kävijätutkimuksissa on ollut mahdollisuus esittää myös Verlaa koskevia erilliskysymyksiä. Kun vuonna 2018 kävijöistä 54 % tiesi ennen vierailuaan UPM:n omistavan Verlan, nyt sen tiesi 76 % kävijöistä.

Restaurointi odotti sopivaa ajankohtaa

Pytingissä toimi vuoteen 2007 asti Kymin lomakylän päärakennus ja ruokala. Tehtaan johtaja Gottlieb Kreidlin asunnoksi alun perin suunniteltu rakennus suljettiin, kun sitä ei enää ollut turvallista käyttää.

Ennen kuin Patruunan Pytinkiä edes saatettiin harkita kunnostettavaksi, Verlassa oli maailmanperintökohteen säilymisen kannalta kiireellisempiä kunnostuskohteita. Tärkeimpiin rakennuksiin on muun muassa asennettu palosuojausjärjestelmät ja Verlankoskeen on rakennettu pato suojaamaan koskeen rajautuvaa tehdasta tulva- ja vuotovesiltä. Talvella 2018 Verlaan palautettiin lämmitys.

”Kunnostushankkeita ei ole ollut mahdollista tehdä samaan aikaan, ja Pytinki on ollut odottamassa vuoroaan lämmitysprojektin jälkeen. Matkailijoiden näkökulmasta tärkeillä ravintolapalveluilla on täällä olleet aika pienet tilat, ja nyt tällä kunnostuksella saamme ratkaistua ongelman.”

”Verlan hoitokunnassa keskustelimme pitkään hankkeesta ja teimme suunnitelmia. Investointipäätös syyskuussa oli todella iloinen hetki meille ja restaurointikohteena tämä on todella hieno”, Ville muistelee.

Restauroinnin kustannuksista vastaa pääosin UPM. Kymin Osakeyhtiön 100-vuotissäätiö on tukenut hanketta 550 000 eurolla.

Kirjoittaja

Sini Paloheimo

Viestintäpäällikkö UPM konserniviestintä

Ensimmäiset liikeluettelot Suomessa ilmestyivät 1880-luvulla. Niissä oli lueteltu paikkakunnilla sijaitsevia teollisuusyrityksiä ja kauppoja. Luetteloiden ja muiden asiapapereiden perusteella selviävät Verlan ensimmäiset kauppiaat, jotka tulivat Verlaan 1880-luvulla. Heidän tulemiseen vaikutti se, että meneillään oli Savonradan rakennustyö ja kosken toisella puolella oli Verlan tehdasyhteisö.

Simo Jaakkola 1885-1899 Valkeala, Verla

Ensimmäinen kauppa tuli vuonna 1885. Valkealan henkikirjaan on silloin merkitty Eeva Äijälän kauppa. Eeva oli naimisissa Aunuksesta kotoisin olevan Timofei Feodoroff Jakowleffin kanssa, joka käytti suomalaistettu nimeä Simo Jaakkola. Simo oli Venäjän kansalainen, eikä hänellä ollut oikeutta pitää kauppaa. Sen vuoksi kauppa oli merkitty vaimon nimiin. Kauppa oli Verlan ensimmäinen ja sitä harjoitettiin toiminimellä Simo Jaakkola. Simo ajautui konkurssiin vuonna 1899.

Kauppa sijaitsi rakennuksessa VB5. Talon takana olevassa rinteessä on näkyvissä vanha kaupan varastorakennus ja kellari.

Johan Tenhunen 1887-1907 Valkeala, Verla

Johan Tenhunen muutti perheineen Sysmästä Verlaan 1887. Hän oli ostanut Valkealan puolella kosken rannalla olevan rakennuksen (VB2) ja ryhtyi pitämään siinä kauppaa. Hän piti kauppaa parikymmentä vuotta ja myi rakennuksen Verlan tehdasyhtiölle vuonna 1907 ja muutti perheineen Jaalan puolelle, missä hän ei jatkanut kaupan pitoa.

Matti Laukkanen 1895-1920 Jaala, Verla

Matti Laukkanen oli todennäköisesti ensimmäinen kauppias, joka piti pitemmän aikaa kauppaa Verlassa Jaalan puolella. Hän oli syntynyt Kiuruvedellä vuonna 1856 ja kuoli kotonaan Jaalassa 1920.

Kauppiasluetteloon hänet oli merkitty Jaalan Verlaan, vaikka postiosoitteena oli Selänpää, Verla. Todennäköisesti hän piti kauppaa kuolemaansa saakka. Ei ole tarkkaa tietoa, missä Laukkasen kauppa oli.

Maria Parikka-Koppanen 1905-1911 Jaala, Verla

Maria Parikka oli syntyisin Pyörylän Parikasta. Vuonna 1892 hänet vihittiin Viipurissa tukkiasioitsija David Romon kanssa, joka toimi myöhemmin työnjohtajana Kymintehtaalla. Pariskunnalla oli kaksi poikaa ja David Romo kuoli helmikuussa 1897. Leskeksi jäätyään Maria meni 1903 naimisiin Aunuksen Särgjärvelta kotoisin olevan Aleksei Ivanov Sergejevin kanssa. Pariskunnalla oli poika. Vuonna 1905 Maria ryhtyi pitämään kauppaa Verlassa Jaalan puolella nimellä Maria Sergejeff. Aleksei Sergejeff kuoli vuonna 1907 ja Maria meni 1909 naimisiin Robert Koppasen kanssa. Pariskunnalla oli tytär. Maria kuoli vuonna 1911 ja tämän jälkeen kaupanpitoa jatkoi Robert Koppanen, joka ajautui konkurssiin 1930-luvulla.

Marian perukirjan perusteella tiedetään hänen omistaneen Verlassa seuraavat Puolakan maalla olleet rakennukset. Kaupparakennus, vuokrarakennus, sauna ja vaja, iso makasiini ja rivi makasiineja. Rakennusten tarkasta sijainnista ei ole tietoa. Perukirjan perusteella Maria oli hyvin toimeentuleva ja varakas.

Hannu Pukkila,

Arkistoahmatti, joka kirjoittaa Verlan tehtaaseen liittyvistä ihmisistä ja erikoisuuksista

Sukunimestä on käytetty muotoja Hänel ja Haenel. Passissa ja sotilaspalvelun todistuksessa se on Hänel, joten käytän sitä. Hänen jälkeläisiltään saamastani aineistosta selviää yksityiskohtaisia asioita hänen perheestään. Verlan tehdasmuseon arkistossa on tietoja hänen sijoituksistaan yhtiöön. Digitoiduista suomalaisista lehdistä saa tietoja hänen matkoistaan ja muista tapahtumista Suomessa. Saksan kaupunkien Wiesbadenin ja Dresdenin digitoiduista osoitekirjoista selviään hänen asuinpaikkansa ja talonsa. Näiden perusteella laadin kertomuksen Louis Hänelistä.

Louis Hänel syntyi 12.9.1836 pienessä Breitenbrunnin kunnassa, joka sijaitsi Saksin kuningaskunnassa. Hän astui sotilaspalvelukseen 15-vuotiaana, jolloin ammatiksi merkittiin paperintekijä. Sotilaspalvelu kesti elokuuhun 1855 ja sen jälkeen oli parina vuotena kertausharjoitukset.

Vuonna 1874 hän meni naimisiin 22-vuotiaan Marie Brandemerin kanssa, joka oli häntä 15 vuotta nuorempi. Tällöin Hänelin ammatiksi on merkitty tehtaanjohtaja. Pian tämän jälkeen pariskunta matkusti Suomeen Kymintehtaalle, Kirjassa Kymin osakeyhtiö 1872-1947 kirjoittaa Victor Hoving Hänelistä:

”Kymiyhtiö ilmoitti uudestaan Wochenblattissa ja otti palvelukseensa Werkführer Louis Haenelin, joka kolme vuotta oli johtanut erästä saksalaista paperitehdasta. Helmikuun alussa 1876 hän astui toimeensa, joka käsitti Kymiyhtiön kaikki kolme osastoa. Kymiyhtiön erään koneenhankkijan välityksellä Haenel oli saanut tilaisuuden oppia patentoidun menetelmän paperin valmistamiseksi keitetystä puusta, ts. luonnonruskeasta puuhiokkeesta. Hänen Kymiyhtiön kanssa tekemäänsä sopimukseen otettiin sen vuoksi määräys. ’että koska herra Haenel Kymin Osakeyhtiön kustannuksella on oppinut herrojen Meissnerin & Sohnin menetelmän, herra Haenel sitoutuu perehdyttämään yhtiön valitseman yhden henkilön täydellisesti tähän menetelmään.’. Haenel oli ilmeisesti kykenevä ammattimies, mutta hän oli ottanut niskoilleen liian raskaan työtaakan.”

Maaliskuussa 1876 syntyi perheeseen tytär Grete Aina, tuolloin isän ammatiksi merkittiin paperimestari. Verlan tehdasyhtiön perustamisvuoden maaliskuussa 1882 Marie synnytti toisen lapsen, joka kuoli kolme kuukautta myöhemmin.

Vaikka työpaikka oli Kymintehtaalla, niin asuinpaikaksi Preussin passiin merkittiin Valkeala-Kouvola. Passissa on Louis Hänelin ammattina teknikko. Perhe matkusti vuonna 1883 takaisin Saksaan. Paluun syynä oli todennäköisesti se, että vaimo odotti kolmatta lastaan, joka syntyi marraskuussa Wiesbadenissa ja sai nimekseen Hans Allan. Wiesbadenin osoitekirjassa Hänelin ammattina on tehtailija. Kaksi vuotta myöhemmin 1885 syyskuussa syntyi toinen poika Roland Heinrich Leipzigissa. Vuodesta 1889 lähtien perhe asui Dresdenissä, jossa tuolloin oli noin puolimiljoonaa asukasta. Ensin insinööri Picardin talossa, jolloin Louis Hänelin ammatiksi on merkitty teknikko. Vuonna 1895 he muuttivat toiseen taloon, jonka omistajaksi on 1897 merkitty tehtaanjohtaja Louis Hänel. Ei ole tietoa onko hän ollut jonkun tehtaan johtaja vai ottanut nimityksen itselleen Verlan yhtiömiehenä. Verlasta tuolloin saatu kuukausittainen palkkio ja vuotuinen voitto-osuus ovat riittäneet perheen elättämiseen ja mahdollistaneet talon hankkimisen.

Suomessa syntynyt tytär Grete Aina meni vuonna 1899 naimisiin tohtori Max Georg Mannin kanssa ja heille syntyi neljä lasta. Hänelin pojat Hans ja Roland kouluttautuivat kaupalliselle alalle. Roland valittiin yhtenä vuotena Verlan osakeyhtiön tilintarkastajaksi. Hans opiskeli Cambridgessa Englannissa 1 vuoden ja toimi pankkivirkailija Lontoossa. Vuosina 1909–1913 hän oli tuontiagenttina Moskovassa. Myöhemmin molemmat pojat olivat liikemiehinä Dresdenissä ja omistivat perheen talon äitinsä kuoleman jälkeen.

Louis Hänel kuoli 3.7.1905 Dresdenissä. Miehensä kuoleman jälkeen Mary Hänel kävi Suomessa muutaman kerran tyttärensä ja poikansa Rolandin kanssa ja osallistui Verla Osakeyhtiön yhtiökokoukseen vuonna 1913. Leskeksi jäätyään Mary (Marie) Hänel asui Dresdenin talossa ja piti siinä vuokralaisia. Mary Hänel myi omistamansa Verlan osakeyhtiön 204 osaketta vuonna 1920 ja sai niistä 4.080.000 Suomen markkaa, jotka sodan jälkeisissä oloissa tulivat tarpeeseen. Mary Hänel, syntyään Marie Louise Therese Brandemer, oli syntynyt 1851 ja kuoli vuonna 1935. Vuoden 1945 Dresdenin pommituksessa tuhoutui Hänelien talo ja Hänelin perheen jäsenistä kuolivat 10. helmikuuta Roland Hänel ja hänen Suomessa syntynyt sisarensa Grete Mann sekä tämän tytär Renate.

Verlan kolmesta yhtiömiehestä Hänel oli vanhin ja kokenein. Hän oli noin 15 vuotta muita vanhempi. Ei ole tietoa millaista kirjeenvaihtoa hän kävi heidän kanssaan.  Vuoden 1892 yhtiösopimusta ei uudistettu vuonna 1902, vaan yhtiöstä muodostettiin osakeyhtiö W. Dippellin kuolinvuotena 1906, vuosi Hänelin kuoleman jälkeen. Todennäköisesti Dippell arvosti Hänelin sitoutumista aikaisempiin yhtiösopimuksiin ja niiden tarkkaa noudattamista.

Louis Hänelin jälkeläisiä elää edelleen Saksassa ja muualla Euroopassa.

Hannu Pukkila

Arkistoahmatti, joka kirjoittaa Verlan tehtaaseen liittyvistä ihmisistä ja erikoisuuksista

Varmuudella vanhimpia kasveja ovat pytingin verannan kivijalkaa kiertävä imukärhivilliviini, joka näkyy jo ensimmäisissä valokuvissa 1880- luvulta, sekä puiston iso vaahtera, okakuuset, kanadantuijat ja kuorimon päädyn puistolehmukset, jotka kaikki lienevät istutettu 1800–1900- lukujen vaihteessa. Perennojen lomassa kasvava marjaomenapensas näkyy kookkaana jo 1950- luvun valokuvissa.

Verlalle tunnusomaisia kasveja ovat mm. ympäri museoaluetta levinneet ukkomansikka, tuoksuorvokki; vanhojen puutarhojen jo unohduksiin jääneitä lajeja molemmat, punalehtiruusu sekä luonnonvarainen, mutta Verlaan aikanaan istutettu euroopanpähkinäpensas. Tuoksuorvokki onkin henkilökohtainen suosikkini Verlan kasveista. Se jää huomaamatta monelta, sillä se kukkii huhtikuun puolivälistä vappuun. Se viihtyy puolihoidetuilla alueilla katveessa ja parhaiten ilmoittaa olemassaolonsa huumaavalla parfyymin tuoksullaan, sellaisella, jonka voisi kuvitella leijailevan ilmassa patruunan rouvan helmojen heilahtaessa ohitse menneinä aikoina.

Perennoista osa on vanhoja, mutta varmuudella ei voi sanoa mitkä. Vaikka joka aikakaudella istutuksia on muokattu ja uusittu, on niissä pitkälti käytetty niitä kasveja mitä paikalla on jo valmiiksi ollut. Ainakin useamman kymmentä vuotta vanhoja ovat mm. kultapallo ja syysleimut, samoin punainen ja violetti daalia, joiden mukulat on saatu lahjoituksena. Puutarhurilla riittää salapoliisityötä, kun yritän löytää mahdollisia lajikenimiä ja niistä edelleen selvitellä jalostusvuotta, jotta saisin jotakin osviittaa kasvien mahdollisesta iästä ja siitä ovatko ne istutettu tehtaan vai museon aikana. Todellisia mysteerikasvejakin löytyy, mm. keltainen ruusu ja tumman lila syreeni, joiden lajikenimet ovat hämärän peitossa eikä niitä kukaan ole vielä tunnistanut. Molemmat ovat kasvaneet Verlassa vähintään kymmeniä vuosia.

Toisinaan asiakkaat tuovat arvokasta lisätietoa Verlan kasveista. Vuosi sitten eräs asiakas tuli katsomaan pytingin edustalle kurjenmiekkoja, joita ei sitten löytänytkään. En ollut kuullutkaan moisista ja selvisi, että hän oli 1990- luvulla ottanut mukaansa juurakon pätkän ja kyseinen iiris kasvoi nyt enää vain hänen pihallaan. Näin saatiin palautettua pala Verlan puutarhahistoriaa takaisin. 1950- luvulla virkailijatalo VB1:n rinteessä on viljelty mansikkaa, jota sieltä edelleen löytyy viljelyjäänteenä ja kasvaa nykyisin myös näytekasvimaalla. Pari vuotta sitten asiakkaana kävi vanha mansikanviljelijä, joka kiinnostui tutkimaan lajiketta. Hänen valistunut arvauksensa lajikkeeksi oli ´Abundance´, josta mm. Suonenjoen viljely on alkanut 1900- luvun alussa.

Toisinaan teen vielä kasvilöytöjä itsekin. 2019 istutimme uutta kivikkokasvialuetta pytingin taakse vanhan istutusalueen paikalle. Kaivettaessa vanhaa penkin pohjaa löytyi sieltä peukalonmittainen pionin juuri, joka peiteltiin takaisin maahan löytöpaikkaansa. Tänä kesänä pionin ensimmäinen nuppu neljän vuoden odotuksen jälkeen avautui. Tämä vuosikymmenet Ruususen unta uinunut yksilö osoittautui samannäköiseksi kuin suurin osa Verlan vaaleanpunaisista pioneista, jonka lajikenimi niin ikään on edelleen epäselvä.

"Uusvanhoja" kasveja edustavat puistoon muutama vuosi sitten istutettu tarhakurtturuusu ´Huvimaja´, entinen ´Lysthuone´, joka on löytynyt Mustilan kartanon puistosta. Viime vuonna istutettiin Verlan 150- vuotisjuhlavuoden puu, tammi, joka on Oravalan kartanon 1700- luvulla perustetun tammipuiston jälkeläisiä. Nämä kasvit juurtuvat osaksi paikallis- ja puutarhahistoriaa.

Elisa Lönnroth

Verlan tehdasmuseon puutarhuri

Opiskeluvuodet Hannoverissa

Eduard aloitti koulunkäyntinsä Hannoverin kaupungissa 1860-luvulla. Kaupungissa sijaitsi Hannoverin kuningaskunnan hallinto ja kuningaskunnan konsulina Viipurissa oli Eduardin isä Julius Dippell.  Koulunkäyntinsä Eduard aloitti Hannoverin toiseksi vanhimmassa lukiossa Höhere Bürgerschule. 1835 perustettu koulu oli seitsemän vuotinen ja koulussa oli noina vuosina yli 700 oppilasta, joista valtaosa saksalaisia. Lähes kaikki olivat uskonnoltaan protestantteja. Eduard valmistui ylioppilaaksi vuonna 1871 ja saman vuoden syksyllä kirjoittautui opiskelemaan Hannoverin teknillisen korkeakoulun valmistavalle luokalle. Seuraavana vuonna hän aloitti varsinaisen opiskelun ja liittyi osakuntaan Corps Slesvico - Holsatia in Hannover ja valittiin sen puheenjohtajaksi. Myöhemminkin hän osallistui yhdistyneiden saksankielisten osakuntien ja sen Pietarin alaosaston toimintaan. Arkkitehdiksi Carl Eduard Dippell valmistui Hannoverin teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1876.

Koulu- ja opiskeluvuosien aikana tapahtui paljon Eduardin perheessä ja Hannoverissa. Preussin ja Itävallan välisessä sodassa 1866 oli Hannoverin kuningaskunta liittoutunut Itävallan kanssa. Itävalta hävisi sodan ja Hannover liitettiin Preussin kuningaskuntaan. Preussin johtaman Pohjois-Saksan liiton ja Ranskan toisen keisarikunnan välillä käytiin vuosina 1870–71 Ranskan-Preussin sota, jonka Ranska hävisi. Ranskan tappion myötä sota johti Saksan yhdistymiseen ja Ranskan toisen keisarikunnan kukistumiseen. Saksan keisarikunta perustettiin Versailles’ssa tammikuussa 1871, ja Preussin kuningas Wilhelm I kruunattiin Saksan keisariksi.

Eduardin isä Julius kuoli Viipurissa vuonna 1868 ja äiti Maria 1878. Eduardin veli Wilhelm oli palannut takaisin Viipuriin 1876 ja perustanut sinne oman kauppaliikkeen. Eduard itse todennäköisesti työskenteli vuosina 1876–78 Hannoverissa professori Conrad Wilhelm Hasen (1818–1902) toimistossa. Hase toimi rakennustaiteen professorina Hannoverissa, ja oli goottilaisen tyylin, etenkin pohjoissaksalaisen tiiligotiikan, elvyttäjiä ja muodosti opettajana oman koulukunnan.

Työvuodet Viipurissa

Ensimmäiset maininnat Eduardista Viipurissa ovat vuodelta 1879. Äitinsä kuoleman jälkeen hän palasi takaisin syntymäkaupunkiinsa. Todennäköisesti Maria Dippell oli jättänyt pojilleen mittavan perinnön. Vuoden 1879 lopulla Eduard osti ison kivitalon J. H. Stünkelin konkurssipesältä 205.000 markalla.

Dippellin ja Stünkelin perheiden suhteet olivat läheiset. J. H. Stünkel tuli Viipuriin Hannoverista muutama vuosi Julius Dippellin jälkeen. Alkuvuosina he olivat yhtiökumppaneita. Myöhemmin Julius Dippell menestyi liiketoimissaan paremmin. J. H. Stünkelin poika Johan Robert työskenteli jonkin aikaa 1880-luvun alussa W. Dippellin konttorissa. Tämän jälkeen J. R. Stünkel toimi vakuutusyhtiöiden asiamiehenä ja liikealalla. Hän oli 1910-luvulla Werlan osakeyhtiön vähemmistöosakkaana ja hallituksen jäsenenä osakeyhtiön myymiseen saakka

Viipurissa Eduard suunnitteli aluksi puisen asuinrakennuksen omistamalleen Salakkalahden tontille n:o 15, ja alkoi 1880-luvulla suunnitella Viipuriin taloja itselleen ja muille kaupungin porvareille. Vuonna 1884 hän suunnitteli kaksikerroksisen varastorakennuksen W. Dippellin kauppahuoneen pihalle.

Vuonna 1883 hän osallistui Viipuriin rakennettavan kirkon suunnittelukilpailuun, jonka hän voitti. Kirkkorakennus valmistui kymmenen vuotta myöhemmin. ”Huipun arkkit. Dippellin viipurilaisessa toiminnassa muodostaa kuitenkin suomalaiselle seurakunnalle 1893 rakennettu mahtava punatiilistä tehty kirkko, hyvää gotiikkaa, jonka sisätila oli juhlavien ristiholvien kattama. Tämä, sittemmin Viipurin uusi Tuomiokirkko, sai Talvisodassa pommin kuoriinsa, mikä sorti holvit ja tornin. Venäläiset repivät sen lopuksi maan tasalle. Torkkelin esplanadiin liittyvällä tontilla Katariinankadun varrella se muodostui yhdeksi merkittävimmistä monumentaalirakennuksista Viipurissa.” (Otto-I. Meurman 1976, Viipurin arkkitehdit)

Merkittävimmät Eduardin 1890-luvulla suunnittelemat kiviset kerrostalot sijaitsivat Viipurin linnoituksen alueella. Vuonna 1891 valmistui kauppahuone Hackmanin tontille 55 varastorakennus, jossa oli 3 kerrosta. Venäläinen seurakunta rakennutti v. 1893 tontille 153 kolmikerroksisen punatiilitalon, jonka kulmaa koristi barokkityylinen torni. Konsuli Wolfin tontille 54 nousi 1894 neljäkerroksinen asuin- ja liiketalo ja 1897 tontille 2, jonka omisti hovioikeudenneuvos Nils Perander valmistui asuintalo, jossa oli 3 kerrosta. Asunto-osakeyhtiön Ab Torkel tontille 89 valmistui 1898 kolmikerroksinen asuintalo. Samana vuonna valmistui Dippellin suunnittelemaViipurin Anniskeluosakeyhtiön kaksikerroksinen ravintolarakennus. ”Anniskeluosakeyhtiön talo poikkesi kooltaan ja ulkoasultaan melkoisesti viereisistä taloista. Talon ensimmäiseen kerrokseen sijoittui työväestölle tarkoitettu ravintola, jonka mukaan rakennus sai epäviralliseksi nimekseen Pirunkirkko. Yläkertaan oli sisustettu näyttely- ja kokoontumissali, jossa järjestettiin jatkossa muun muassa Viipurin Taiteenystävien näyttelyitä.” (Petri Neuvonen 2017, Linnoituksesta historialliseksi muistomerkiksi Viipurin vanhakaupunki 1856–1939)

Viipurin kaupungin lisäksi Eduard suunnitteli kirkon Nuijamaalle. Sekin kirkko tuhoutui jatkosodan aikana. Viipurin Papulaan hän suunnitteli tehdas- ja varastorakennuksia ja Verlaan useita rakennuksia, joissa hänen suunnittelutaitonsa on yhä nähtävissä. Dippelleiden omistamalle Rakkolanjoen kaakelitehtaalle Eduard Dippell suunnitteli tehdasrakennuksen lisäksi useita tehtaan valmistamia kaakeliuuneja, joita markkinoitiin Suomen lisäksi Pietarissa.

Todennäköisesti viimeisin hänen suunnittelemansa rakennus on Verlaan 1902 valmistunut varasto ja puusepänverstas, joka on tehty Rakkolanjoen maasälpätiilistä. Myöhemmin rakennuksessa toimi mylly ja nykyään siinä toimii Ravintola Verla ja Verlan Suman myymälä.

Eduard Dippellin aktiivinen työura päättyi 1890-luvun lopulla, jolloin hänen sairastamansa keuhko- ja sokeritauti vaativat entistä enemmän hoitoa.

Kylpylävuodet Euroopassa

Eduard vihittiin tammikuussa 1889 Dagmar von Alfthanin kanssa. Samana keväänä he tekivät häämatkan Välimeren rannoille ja olivat maaliskuun puolivälissä Alger’ssa. Asia käy ilmi paikallisesta sanomalehdestä, jossa heidän kerrotaan 14. maaliskuuta saapuneen Marseillesta.

Ihmisten käytössä ei 1800-luvun lopulla ollut nykyisiä välineitä, mutta samat asiat kiinnostivat. Oltiin kiinnostuneita siitä kuka, missä, milloin ja kenen kanssa liikkui. Etusijalla olivat keisarilliset, kuninkaalliset ja aateliset, mutta muidenkin laivoilla kulkemiset ja hotelleissa asumiset ilmoitettiin. Tärkeimpinä tiedon välittäjinä olivat paikalliset sanomalehdet ja julkaisut. Niiden perusteella voidaan seurata henkilöiden asumista ja liikkumista. Näin voidaan muodostaa kuva myös Dippellin pariskunnan matkoista ja oleskelusta kylpylöissä ja muualla. Heidän varallisuutensa mahdollisti oleskelun ja monipuolinen kielitaito tarjosi mahdollisuuden päästä sosiaalisiin kontakteihin ja muodostaa monipuolisia henkilösuhteita. Eduard Dippell tuki monenlaisia yhdistyksiä. Ammattiin ja taiteisiin liittyvien lisäksi joukossa oli mm. matkailija- ja raittiusyhdistys sekä kuuromykkäinkoulu.

Arkkitehti Eduard Dippell ja hänen vaimonsa Dagmar vierailivat usein keväällä ja syksyllä itävaltalaisissa kylpylöissä. Useimmin he olivat Karlsbadissa (Karlovy Vary), mutta 1894 elokuussa heidät on merkitty asuneeksi Gmundenissa hotelli Austriassa. Tällä kertaa he eivät olleet kylpylävieraita, vaan osallistuivat laulajatar Pauline Luccan Euroopan ylhäisölle järjestämään yksityiskonserttiin. Dippellit tulivat kuuntelemaan nuorta viipurilaista laulajatarta nimeltä Matilda Andersin. Dippellit lähettivät viipurilaisille lehdille kommentteja, miten uusi lupaava laulajattaremme oli Lentävän hollantilaisen Sentan roolissa valloittanut kuulijansa. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Dippellit olivat tekemisissä eurooppalaisen ylhäisön kanssa.

Useina vuosina 1900-luvun alussa Dippellin perhe on merkitty kylpylävieraiden joukkoon Karlsbadissa. Ensimmäisen kerran heidät ilmoitetaan kylpyvieraissa toukokuussa 1903, jolloin he asuivat hotelli Bristolissa ja pariskunnan mukana oli heidän tyttärensä ja tämän kotiopettajatar. (Herr Architekt Eduard Dippell mit Frau Dagmar, Tochter Harriet u. Erzieherin Fräulein Marie Trebaux). Tämän jälkeen he vierailivat siellä lähes vuosittain. Viimeisen kerran syyskuussa 1911.

Talvisin perhe asui Nizzassa ja kesäisin Suomessa, jolloin joskus vierailivat myös Verlassa keilaamassa ja huvittelemassa. Tehtaan työntekijöillä, jotka kylpivät saunassa ja uivat virtaavassa vedessä, ei todennäköisesti ollut käsitystä siitä maailmasta, jossa Dippellien perhe muina aikoina asui ja eli.

Hannu Pukkila

Arkistoahmatti, joka kirjoittaa Verlan tehtaisiin liittyvistä ihmisistä ja erikoisuuksista

Kuivaamossa on meneillään restaurointityö ja paikalla oleva työryhmä on jo varhain aamulla saapunut työn äärelle. Restaurointiprojekti on mittava, ja muurarit sekä heidän työmaansa ovat muodostuneet tutuksi näyksi jo monelle vierailijalle tässä muutaman vuoden aikana. Vaikka monet ovatkin jo päässeet ihailemaan heidän kädenjälkeään, niin ei heidän työstään ja kokemuksistaan ole juurikaan kuultu. Päätin korjata tämän tilanteen ja kävin pyytämässä yhtä heistä pikaiseen haastatteluun.

Muuraus- ja kivitöihin erikoistunut Kivityö Kaseva Oy:n rakennusrestauroija Kikka Väisänen suostuikin avaamaan omia kokemuksiaan Verlassa työskentelystä.

Miten olet päätynyt tämän kaltaiseen työhön tänne Verlaan?

”Tulin valmistuttuani Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitokselta tähän yritykseen töihin ja sen myötä pääsin myös tänne Verlaan.”

Mitä kaikkea tarkalleen työhönne sisältyy täällä Verlassa?

”Me ollaan keskitytty nyt tämän kuivaamon restaurointiin, se on näistä tehtaan rakennuksista huonokuntoisin, niin sitä on nyt useampi vuosi restauroitu.”

Seuraavaksi Kikan kanssa keskustelimmekin siitä, miten rakennuksen huonompi kunto ei yllätä, kun se on aikanaan muurattu niin nopeasti ja osittain pakkassäällä. Vuonna 1912 sattunut tulipalo, jossa kuivaamorakennuksen sisätilat paloivat, on myös osaltaan vaurioittanut seiniä. Rakennus on joutunut vuosien saatossa kestämään myös monenlaisia sääolosuhteita, mikä on osaltaan johtanut seinien rakenteen heikkenemiseen.

Osaatko arvioida kauanko työ vielä kestää?

”Useampi vuosihan sitä on tehty ja varmaan vielä ainakin tämä ja ensi kesä siinä menee vähintäänkin.”

Onko Verlassa työskentelyssä mitään erityistä mitä haluaisit mainita?

”Tämähän on arkkitehtuurisesti hyvin kaunis kohde ja Eduard Dippelillä on ollut hieno näkemys siitä minkälainen tehdas voi olla. Rakenteellisesta näkökulmasta on kuivaamo myös erityisen kiinnostava kohde ollut tutustua.”

Onko työssä tullut sen sijaan mitään omalaatuisia haasteita täällä Verlassa?

” Edellisissä korjaustöissä käytetyt äärettömän kovat laastit luovat haasteita tiilien irrottamisessa, mutta ei se sen erityisempi ongelma ole. Kauniit koristeelliset listat ja yksityiskohdat rakenteessa ovat taas olleet vain mukava haaste korjaustyössä. Verlassa ominainen vaikeus on kuitenkin vanhojen limitysten ja rytmitysten seuraaminen sekä se miten vanhat tiilet voivat olla keskenään erikokoisia.”

Oletko viihtynyt täällä Verlassa ja olisiko sinulla mitään erityistä muistoa, mistä haluisit kertoa?

”Paikkanahan tämä on älyttömän idyllinen ja jotenkin silmä lepää missä täällä kulkeekin. Siinä mielessä tämä on ollut erityinen työmaa."

Haastattelun loputtua Kikka palasi takaisin työmaalle jatkamaan restaurointityötä. Kyseisen työryhmän työpanosta ei voikaan yhtään ylenkatsoa sillä restauroinnin ammattilaiset ovat juuri niitä asiantuntijoita, jotka mahdollistavat museorakennusten säilymisen.

Veeti Tavi, Verlan tehdasmuseon opas

Werlan tehdasyhtiöitä tutkiessa minulle selvisi, miten merkittävä osuus Wilhelm Dippellillä oli rahoituksen ja tuotteiden markkinoinnin järjestelijänä. Aikaisemmin on huomio keskittynyt enemmän Verlassa sijainneseen tehtaaseen, eikä itse tehdasyhtiön toimintaan. Vaikka tehtaan sijainti ja tehdasyhtiön kotipaikka oli Jaalassa, niin sen rahoitus, kirjanpito ja yhteydet asiakkaisiin hoidettiin Viipurista käsin. Sieltä oli paremmat yhteydet liikemailmaan kuin syrjäisestä Verlasta, jossa alkuvaiheessa ei ollut rautatietä eikä lennätinlinjoja, kuten Viipurissa.

Dippellin kauppahuoneen aineisto tuhoutui Viipurissa sodan aikana 1944. Onneksi jäljelle on jäänyt paikallishistorioita ja arkistoaineistoa, joiden perusteella saa käsityksen, miten Verlan tehdasyhtiö toimi ja miten sitä johdettiin. Niiden avulla voi myös mudostaa henkilökuvaa Wilhelm Dippellistä ja hänen toimintatavoistaan.

8-vuotias Wilhelm Dippell aloitti koulun käynnin arvostetussa Behmin saksankielisessä koulussa Viipurissa tammikuussa 1862. Siellä opetettiin latinaa, kreikkaa, saksaa ja venäjää. Suomen lisäksi oppilaita oli Pietarista ja muualta Venäjältä. Kouluvuosina tuli tutuksi monenlaisia oppilaita, joista myöhemmin tuli Venäjällä ministereitä, ja silloisessa Suomessa merkittäviä teollisuus- ja liikemiehiä. Ylemmälle ns. reaaliluokalle Wilhelm pääsi vuonna 1866 ja lähti koulusta kesäkuussa 1868 lausunnolla ”Ging jetz ab, um Kaufmann zu werden” eli tullakseen liikemieheksi. Tämä tarkoitti, että hän lähti oppimaan kauppiastaitoja ja valmistautui kutsumukseensa ulkomailla.

Wilhelm työskenteli kahdeksan vuotta (1868–1876) Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Hän palasi 23-vuotiaana kotikaupunkiinsa ja perusti oman toiminimen W. Dippell. Ranskan Bordeaux'ssa ollessaan hänestä oli tullut viinikaupan tuntija ja pian tuli lisäksi muiden tavaroiden tukkumyynti. Hän ryhtyi 1880-luvulla Nobelin paloöljyasiamieheksi Itä-Suomessa ja jatkoi isänsä tavoin aktiivista toimintaa Viipurin kaupunginhallinnossa, Pohjoispankissa ja olutpanimossa. Hän ryhtyi myös turkulaisen Rettigin tupakkatehtaan edustajaksi. Samoihin aikoihin hän hankki omistukseensa Viipurin maalaiskunnassa sijainneet Rakkolanjoen kaakelitehtaan ja Hovinmaan tilat ja puuhiomon.

Dippellistä tuli Verlan uuden puuhiomoyrityksen rahoittaja – ja ehkä aloitteentekijä. Näin asiasta kirjoittaa Victor Hoving vuonna 1949 ilmestyneessä kirjassa: Kymin Osakeyhtiö 1872-1947.

”Ei ole varmaa, oliko hän (Gottlieb Kreidl) itse saanut tuon onnellisen ajatuksen rakentaa jälleen Verlaan puuhiomo ja liittää sen yhteyteen pahvitehdas. On nimittäin olemassa sellainenkin toisinto, että ajatuksen isä olisi ollut konsuli Wilhelm Dippell Viipurista, vaikka pidettiinkin sopivampana, että Kreidl esiintyi Neumanin silmissä ostajana. Missään tapauksessa Kreidlilla ei ollut riittävästi varoja rakentaakseen yksinään hiomon ja pitääkseen sitä käynnissä, ja sen vuoksi syksyllä 1882 perustettiin Viipurissa avoin yhtiö, ”Handelsbolaget Werla Träsliperi och Pappfabrik”, jonka peruspääoma oli 90.000 markkaa, jaettuna tasan Dippellin, Kreidlin ja saksalaisen Louis Hänelin kesken.”    

Wilhelm Dippell

Virallisten asiakirjojen ja lehtitietojen perusteella saa kuvan henkilöstä, joka toimi järjestelmällisesti ja päättäväisesti. Hän oli tarvittaessa valmis antamaan osaamisensa muiden käyttöön ja tekemään yhteistyötä. Hän arvosti yritystensä pitkäaikaisia työntekijöitä ja piti huolta heistä ja heidän perheistään. Työntekijät oli vakuutettu tapaturmien varalta ja heille oli järjestetty eläkkeet ja lapsille koulutus. Pitkäaikaiset työsuhteet palkittiin.

Monien aikakautensa porvarien tapaan Wilhelm Dippell harjoitti monenlaista hyväntekeväisyyttä elämänsä aikana. Wilhelmin kuoltua hänen veljensä Eduard toteutti hänen ajatuksensa lahjoituksista Viipurin kaupungille ja järjestöille. Useat aikakauden lehdet kirjoittivat lahjoituksista myönteiseen sävyyn. Työväenliikkeen lehdetkin kirjoittivat lahjoituksista, mutta otsikoivat ne toisenlaiseen sävyyn ”Paljoistaan antavat” ja ”Jakelee takaisin”, jonka jälkeen lueteltiin seuraavat lahjoitukset: Kauppiasyhdist. eläkekassaan 15,000 mk.; Turvattomain lasten kodille 5,000 mk.; Rahastoon kesäsiirtoloita varten 10,000 mk.; sekä erinäisten teollisuuslaitosten työväestöjen eläkekassoihin: Werlan puuhiomon 10,000 mk.; Rakkolanjoen kaakelitehtaan 30,000 mk. ja Yhdysoluttehtaan työväestön eläkekassaan 2,000 mk. Sitäpaitsi on arkkitehti E. Dippell lahjoittanut koko pääkonttoorinsa henkilökunnalle koko vuoden palkan.

Verlan työntekijöiden ajatuksia kuvailee ammattiyhdistysliikkeen agitaattori Mauritz Paljakka vuonna 1911 Eteenpäin-lehteen kirjoittamassaan matkakuvauksessa. Hän oli matkustellut ympäri Suomea innostamassa tehtaiden työntekijöitä liittymään ammattiyhdistykseen. Verlaan hän tuli Kissakoskelta, jossa järjestäytymisaste oli korkea. Vaikka Verlassa riitti kuulijoita ja hän piti kaksituntisen puheen, niin ammattiyhdistys ei innostanut. Kiinnostuksen puutteen hän kuvaa näin: 

Asia valaistiin siten, että täällä on työväki kovin hyvinvoipaa ja porvarillista ja silloin vaatimatontakin. Kerrottiin palkasta työväen säästävän kovasti ja kilpailevan keskenään kuka ensiksi saa 100 markkaa pankkiin. On paljon muita hyviä edellytyksiä: Kun palvelee tehtaassa 16 vuotta, niin annetaan joululahjaksi 20 mk. Niille, jotka tehtaassa työskentelevät 25 vuotta, annetaan ”suuri kultaraha" 500 mk ja elinkautinen eläke, miehille 25 mk kuukaudessa ja naisille puolet tästä. Lisäksi tehtaan isännöitsijä on ostanut muutamilta työmiehiltä heidän omistamat talot, on saatu rahat pankkiin ja nyt saadaan asua ilman vuokraa

Lopuksi Paljakka päättää kuvauksensa näin:

”Sivumennen olkoon sanottu, että jos kaikki työnantajat olisivat aikaisemmin havainneet pitämään työntekijöistään näin isällistä huolta niin ei varmaankaan Suomessa löytyisi sosialismille maaperää jalkain alle pitkään aikaan. Työttömiä ei sanottu olevan; eikä vieraita työntekijöitä oteta tehtaaseen, kun vanhat työntekijät pitävät huolen uusien valmistamisesta, liikatuotantoakin sanottiin olevan tällä alalla. Saapas nähdä miten kauan tuo ”kultala" säilyy noin rauhaisana paikkana.”

Hannu Pukkila

Arkistoahmatti, joka kirjoittaa Verlan tehtaisiin liittyvistä ihmisistä ja erikoisuuksista

Hannun kirjoittaman Werlan tehdasyhtiöt kirjan voit tilata verkosta tai ostaa paikan päältä Verlan museokaupasta.

Opetusvälineisiin nähden koulu oli hyvin varustettu. Jo 1892 luettelon mukaan siihen kuului 6 karttaa, sekalaisia kuvastoja ja kirjoja lähes 300 nidettä. Ensimmäisenä vuonna koululla ei ollut valtionapua, mutta se sai sitä 1891 ja teki silloin 600 mk ja v.1907 korotettiin 900 markaksi.”

Näin Ilmonen kuvasi tehtaan koulun alkua 43 vuotta myöhemmin, vuonna 1933. Niiden vuosien aikana ehti maailmassa, Suomessa ja Verlassa tapahtua paljon. Koulukin oli jo siirtynyt kunnan järjestämäksi.

Lehti-ilmoituksessa (Uusi Suometar, 22.07.1890) haetaan naisopettajaa ja pyydetään lähettämään ”kelpaavaisuustodistukset” osoitteeseen Werlan Puuhiomo & Paperitehdas Selänpään asema. Verlan tehtaan kansakoulua perustamaan tuli Viipurista kansakoulunopettaja, rouva Edla Johanna Lundgren. Ilmeisesti hän tuli Verlaan Vilhelm Dippellin kontaktien kautta.

Lundgren (o.s. Niska) oli Verlassa opettajana lähes 14 vuotta, ja sopi hyvin aloittamaan koulutoiminnan. Hänen äidinkielensä oli suomi, mutta hallitsi myös ruotsin. Käytyään Tammisaaren ruotsinkielisen seminaarin, hänet valittiin vuonna 1877 Viipurin ruotsinkielisen kansakoulun opettajaksi. Opettajatar Edla Lundgrenilla oli Verlaan tullessaan opettajan koulutus ja kokemusta opettamisesta. Hän laati koulun opetussuunnitelman, aloitti opetusvälineiden hankkimisen. Joka syksy hän otti vastaan uudet ja entiset oppilaat. Kouluvuoden aikana hän kirjoitti hyvällä käsialalla merkinnät koulun päiväkirjaan ja oppilasmatrikkeliin Keväisin arvosteli oppilaiden oppisuoritukset, ja muutaman vuoden kuluttua kirjoitti päästötodistukset. Hän tuli toimeen kaikkien kanssa, säätyyn katsomatta. Oppilaita ei tullut vain lähiseudulta vaan kauempaakin, Kymintehtaalta ja Helsingistä.

Ensimmäisenä päivänä kouluun ilmoittautui lähes 30 oppilasta.

Päiväkirjan ensimmäinen merkintä oli ”Koulun vihkijäiset”. Varsinainen koulutyö alkoi seuraavana päivänä ja päiväkirjaan merkittiin:

9.10-10.00        Uskontoa         Isästä Jumalasta ja luomisesta                         R. Ahonen

10.10-11.00      Luvunlaskua    Havantoharjoituksia                                          S. Ukko                

11.10-12.00      Uskontoa         Isästä Jumalasta ja luomisesta

12.10-1                                       Harjoituksia koulutapoihin

Koulunkäynti Verlassa oli alkanut.

Ensimmäisten oppilaiden joukossa oli tehtaan työntekijöiden, lähiseudun tilallisten ja torppareiden, renkien ja kauppiaan lapsia. Joukossa oli mestari Kronholmin Cecilia tytär, Koivulan pojat, 15-vuotias Anton ja 10-vuotias Kalle ja tytär Amanda. Lipun tyttäret Aina ja Hulda sekä monta muuta, jotka myöhemmin jäivät lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi Verlaan. Ensimmäisen kouluvuoden päättyessä 25 oppilasta sai valmistavalta luokalta päästötodistuksen.

Ensimmäiset oppilaat kävivät koulua viisi vuotta. Ensimmäisenä vuotena he saivat alkeisopetusta. Myöhemmin kouluaika oli neljä vuotta. Matrikkeliin merkittiin, oliko päässyt seuraavalle luokalle vai eronnut tai erotettu koulusta. Koulusta eroamisen syynä oli usein ”Eronnut kotitoimia varten.” Erottamisia tapahtui harvoin ja useimmin syynä oli huono käytös. Muitakin syitä oli: ”Erotettu pois koulusta 15.10.1894 kun hän omin hyvineen lähti kotoa maailmaa vaeltamaan, eikä saatu häntä pysymään koulussa eikä kotonaan.” Merkintä oli tehty 11-vuotiaan pojan kohdalle.

Ensimmäisen vuoden jälkeen uusia oppilaita tuli vuosittain kymmenkunta. Vakiintunut oppilasmäärä oli kolmisenkymmentä. Koulussa oli yksi opettaja, joka opetti kaikkia aineita ja oppilaita. Tämä yhtenäisti maailmankuvaa, jonka oppilaat jakoivat keskenään ja veivät kotiinsa.

Kouluviikko oli 34 tuntia. Koulussa oltiin maanantaista perjantaihin kuusi tuntia klo 9-16, välissä oli vapaatunti klo 13-14. Lauantaina koulussa oltiin neljä tuntia klo 9-13. Varsinainen koulu kesti neljä vuotta, joiden aikana opetettiin viitenä päivänä viikossa tunti uskontoa, äidinkieltä, kirjoitusta ja laskentoa. Ylimmillä luokilla lapset saivat opetusta historiasta, luonnosta ja maantieteestä. Lisäksi oli käsitöitä, piirustusta ja laulua. Välituntien leikit korvasivat voimistelun.

Oppikirjoina lukuvuonna 1894-95 olivat:

Uskonnossa: Pyhä Uusi Testamentti, Katekismus ja Sundvallin Biblian historia.

Äidinkielen lukemisessa: Topeliuksen Luonnonkirja ja Maammekirja. Kirjoituksessa ja kieliopissa Raition Hiljaiset kirjoitusharjoitukset ja Äidinkielen alkeisoppi.

Maantiedossa: Erslevin Yleinen maantieto

Historiassa: Yrjö-Koskisen Suomen historia ja Lehtisen Yleinen historia.

Luvunlaskussa eli laskennossa: Högmanin Luvunlaskun oppikirja ja Bonsdorffin Laskuharjoituksia.

Mittaustieteellinen muoto-oppi: Ojalan Mittausopillisia ohjeita.

Luonnontiedossa: Segerstedtin Luonnontiede.

Piirustus: Keinäsen Helppoja harjoituksia käsivaralla piirustamiseen

Kaunokirjoitus: Niemen Kaunokirjoitusjärjestelmä

Laulu: Rehströmin, Hannikaisen ja Lindsénin koululauluja.

Edla Lundgrenin aikana kouluun hankittiin oppikirjojen lisäksi havaintovälineitä sekä kirjastoon kirjoja ja lehtiä. Opettaja joutui tekemään vuosikertomuksen, jossa kysyttiin tietoja opetuksesta, koulurakennuksesta, kalusteista ja opetusvälineistä ja kirjastosta. Vuoden 1900 kertomuksen kohtaan 7. Opetusvälikappaleet ja Kirjasto on merkitty: Koululla on kaksitoista (12) karttaa. Luetteloitu mm. 2 pallokarttaa ja koko karttasarja Eurooppa, Aasia, Afrikka, Pohjois-Amerika, Etelä-Amerika ja Australia, Suomen kartta ja Suomen historiallinen kartta ym. Kuvateoksia (tauluja) Raamatun kuvateoksia, Suomen parhaat ruokasienet, Metriset mitat ja kaksi kuvaa kirjoitusta varten ”Istu näin” ja ”Älä istu näin”. Opetusvälineitä: 1 Harmonium (Harmooni), 1 Tellurium, 1 Helmitaulu, Karttapidätin ja karttakeppi. Koulun kirjastossa on 347 kirjaa.

Lapset saivat laajempaa opetusta kuin heidän vanhempansa, jotka olivat kiertokoulussa oppineet lukemaan, mutta eivät laskemaan ja kirjoittamaan. Lasten kautta kulkeutui monenlaista oppia ja tietoa koteihin.

Kouluun sai tulla sekä Valkealan että Jaalan puolelta. Lasten vanhemmat tekivät monenlaisten ammattien töitä. Tilallisten, työntekijöiden, hiomomestarin ja kasöörin lapset kävivät samaa yhden luokkahuoneen koulua, jossa oli sekä poikia että tyttöjä. Oppilaat saivat opetuksen ja koulukirjat ilmaiseksi. Opettajalle maksettiin palkka ja hän sai vapaan asunnon. Tehdasyhtiö maksoi opettajan palkan, opetusmateriaalit ja oppilaiden kirjat. Vuosikustannus oli noin tuhat markkaa. Ensimmäisenä vuotena 1.108 markkaa. Valtionapua saatiin vuodesta 1892 lähtien 600 markkaa vuodessa.

Vanhemmat nimittivät rakennusta kasöörin asunnoksi. Lapsille se oli koulutalo, johon oli rakennusvaiheessa tehty tilat kouluhuoneelle ja opettajattaren kahden huoneen asunnolle. Näissä tiloissa koulu toimi vuoteen 1922 saakka. Koulua ehti 32 vuoden aika käydä moni lapsi, joka myöhemmin meni oppikouluun tai oli tehtaassa töissä: Kasööri Eliksinin molemmat lapset kävivät tehtaan kansakoulun ennen jatko-opiskelujaan. Mestari Kronholmin lapsista poika Aksel Hugo jatkoi koulunkäyntiä Mikkelin lyseoon. Elli ja Sievä jatkoivat opiskeluaan Mikkelin tyttökoulussa. Tyko Kronholm meni Kouvolan Suomalaiseen Yhteiskouluun ja pääsi ylioppilaaksi 1917. Vuonna 1910 sai koulusta päästötodistuksen Lempi Mustonen, joka oli syntynyt Verlassa vuonna 1897. Myöhemmin hän teki töitä tehtaassa eri ammateissa. Hän jäi eläkkeelle tehtaan lopetettua toimintansa vuonna 1964.

Suomeen tuli oppivelvollisuuslaki 1921 ja sen myötä myös Verlassa koulujen järjestäminen siirtyi kunnille.

Hannu Pukkila

Arkistoahmatti, joka kirjoittaa Verlan tehtaisiin liittyvistä ihmisistä ja erikoisuuksista.

Sodan kulku Suomessa
Suomi itsenäistyi joulukuussa 1917 sisäisesti vaikeassa tilanteessa. Vaikka maan nopea teollistumien oli synnyttänyt vaurautta, oli raju yhteiskunnallinen muutos samalla tullut luoneeksi taloudellista epätasa-arvoa ja moninaisia sosiaalisia ongelmia. Kahtiajako hallituksen porvarillisien puolueiden ja työväenliikkeen välillä oli äärimmäisen jyrkkä, eivätkä ryhmittymät päässeet sopuun uuden valtion vallanjaosta. Näin maahan syntyi vaarallinen valtatyhjiö, jota täyttämään työväestö perusti punakaarteja ja porvariryhmät suojeluskuntia. Jännitteisessä tilanteessa molemmat ryhmät aseistautuivat ja valmistautuivat yhteenottoon. Lopulta tulehtunut tilanne puhkesi avoimeksi sodaksi tammikuun lopulla 1918. 

Punakaarteista muodostunut punaisten armeija oli noin 80 000 hengen vahvuinen, toisin sanoen samaa koko luokkaa hallituksen valkoinen armeijan kanssa.  Valkoinen armeija oli kuitenkin huomattavasti paremmin organisoitu, koulutettu ja johdettu. Sotatapahtumat kääntyivätkin näin ollen punaisten alun hyökkäysvaiheen jälkeen Mannerheimin johtamien valkoisten eduksi, jotka toukokuun alkuun mennessä hallitsivat koko maata. Reilut kolme kuukautta kestäneessä sodassa kuoli kaikkiaan noin 37 000 ihmistä. Huomattavaa on, että taisteluissa kuolleita oli alle 10 000. Sodalla olikin tyypillistä taisteluiden ulkopuolella nähdyt julmuudet – punaisen terrorin uhrien lukumäärän arvioidaan olleen noin 1700, valkoisen jopa 10 000. Lisäksi yli 13 000 menehtyi vankileireillä. 

Tapahtumat Verlassa
Verlassa työväenliikkeen toiminnan ei voida sanoa olleen kovinkaan aktiivista. Vuonna 1906 perustettuun työväenyhdistykseen liittyi aluksi 78 jäsentä, eli lähes kaikki tehtaalaiset, mutta jo paria vuotta myöhemmin jäsenmäärä oli romahtanut kymmeneen. Keväällä 1917 järjestäytymishenki elpyi siinä määrin, että perustettiin ammattiyhdistys, mutta suuria luokkajännitteitä kylällä tai tehtaalla ei tiedetä olleen. 

Joka tapauksessa sisällissodan alkupäivinä Verlaan perustettiin punakaarti, johon liittyi kaikkiaan 41 henkeä. Joukko koostui lähinnä tehtaan työntekijöistä, mutta mukana oli myös muutamia muita lähiseudun työläisiä. Jälkikäteen on haastavaa arvioida kaartiin liittyneiden motiiveja. Sodan jälkeisessä ilmapiirissä vain harva uskalsi kertoa liittyneensä mukaan omista aatteellisista syistään. Todennäköisesti suurin houkutus on ollut raha, sillä kaartilaisten kuukausipalkaksi oli määrätty 450 markkaa kuukaudessa, minkä lisäksi etuihin kuuluivat muonitus ja vaatetus. Vertailun vuoksi todettakoon, että paperitehtaalaisen keskiansio oli samaan aikaan 10,42 mk/vrk. Palkka tosin jäi laihaksi lohduksi, sillä ilmeisesti ne maksettiin täysimääräisinä ainoastaan helmikuun osalta. Rahan lisäksi myös joukkopaineen on täytynyt vaikuttaa kaartiin liittymiseen, kuuluihan Kymenlaakson alue punaisten keskusalueisiin. Onkin epätodennäköistä, että Verla olisi voinut pysytellä tapahtumien ulkopuolisena seuraajana. Jos Verlassa ei olisi ollut omaa kaartia, olisi joku muu ryhmä kyllä löytänyt paikalle. 

Sodan alussa Verlan punakaarti teki kotitarkastuksia alueen taloissa etsien tehtaan toimihenkilöiden aseita. Lisäksi kaarti otti haltuunsa tehtaan sekä konttorirakennuksen, joka myös toimi kaartin tukikohtana. Tehtaan isännöitsijä Andersin pakeni kylältä ja moni muu valkoisia kannattanut paikallinen näki parhaaksi piiloutua. Kokonaisuudessaan Verlan ”valloitus” oli kuitenkin varsin epädramaattinen. Ihmisiä ei vahingoitettu, ei myöskään koneita tai rakennuksia. Tehdaskin jatkoi toimintaansa melko normaalisti lähteestä riippuen joko maaliskuun loppuun tai huhtikuun puolivälin tienoille, vaikkakin vuoroja vähennettiin jo ennen sulkemista. 

Verlan kaartilaisten kerrotaan toimineen sodan aikana pääasiassa vartiointitehtävissä. Kaikkia koskevien yleistyksien tekeminen on kuitenkin mahdotonta, sillä kaarti ei toiminut yhtenäisenä yksikkönä. Sodan alussa osa joukosta oli siirtynyt Verlasta Jaalan kirkonkylälle, osa kulki siellä täällä. Joidenkin yksilöiden tiedetään osallistuneen taisteluihin Oravalassa ja Uimilassa. Joukkio hajosi entisestään sodan lopulla, jolloin valkoiset olivat ottamassa Kymenlaaksoa haltuunsa. Tässä vaiheessa moni kaartilaisista päätti paeta, kuka mihinkin. Sodan viimeisinä päivinä verlalaisia jäikin kiinni muun muassa Kotkassa, Haminassa ja Inkeroisissa. Heidän kohtalonaan oli jatkaa matkaa Lahden ja Riihimäen vankileireille.

Jälkiseuraukset
Valkoiset saapuivat Verlaan 30. huhtikuuta 1918. Tilanne kylässä oli poikkeuksellinen. Osa kaartiin kuuluneista kyläisistä oli jo vangittuina ja monet teillä tuntemattomilla. Työt tehtaalla jatkuivat vasta toukokuun lopussa ja elintarvikepula oli vakava. Voi vain kuvitella vangittujen omaisten tuntemaa pelkoa, sillä huhut valkoisten rajuista kostotoimista olivat arvatenkin levinneet myös syrjäiseen Verlaan. Oikeudenkäynneissä pääosa verlalaisista sai kuitenkin olosuhteisiin nähden varsin armollisia tuomioita. Kymmenen selvisi kokonaan tuomiotta ja parikymmentä sai lievän rangaistuksen. Seitsemän pidemmän tuomion saanuttakin onnistui saamaan lievennyksen Valtionrikosylioikeudelta. 

Vaikuttaa siltä, että vankileirille päätyminen oli surkeista oloista huolimatta onnekasta, sillä leireillä tuomiot olivat lievempiä kuin kotipaikkakunnalla kiinniotetuilla. Vallanvaihdon jälkeisinä päivinä kolme Verlan kaartilaista menettikin henkensä: heistä kaksi ammuttiin Jaalassa ja yksi Kouvolassa. Kolmen kaartilaisen lisäksi kaksi Verlan ammattiyhdistyksen jäsentä ammuttiin Jaalassa ja yksi Selänpäässä. Verlan kokonaisuhrimäärän määrittely on haastavaa, sillä Verlan kylä ei tuolloinkaan ollut oma hallinnollinen kokonaisuutensa. Inkeri Ahveniston tutkimuksen mukaan ainakin kymmenen punaiselle puolelle kuulunutta kyläläistä kuoli sodassa, joka teloitettuina, rintamalla tai vankileireillä. Lisäksi yksi kuoli punatautiin vapauttamisen jälkeen. 

Sisällissodan muisteloissa Verlaa on pidetty poikkeuksellisen rauhallisena paikkana, mihin lienee vaikuttanut se, että sodan uhrit kuolivat muualla kuin itse kylällä. Verlalaiset eivät kuitenkaan selvinneet ehjin nahoin sodasta, sillä kymmenenkin uhria on suuri määrä pienessä yhteisössä. Sisällissodan mielettömyyteen verrattuna voidaan kuitenkin sanoa Verlan selvinneen melko hyvin, sillä paljon pahemminkin olisi voinut käydä. Se, ettei kaarti juuri osallistunut taisteluihin, ei taannut mitään. Rutolan punakaarti Etelä-Karjalassa muistuttaa niin kokoluokaltaan kuin sodan aikaiselta toiminnaltaan Verlan kaartia, mutta siinä missä suurin osa verlalaisista selvisi sodasta, kaikki Rutolan kaartilaiset teloitettiin. 

Verlassa oltiinkin olosuhteisiin nähden onnekkaita. Osaltaan syynä tähän oli kyläläisten itsensä toiminta. Työvoimapula tarjosi monella mahdollisuuden pelastaa paikallisia leireiltä ja näin toimittiinkin. Esimerkiksi mylläri Anton Pukkilan kerrotaan hakeneen peräti kymmenen verlalaista töihin Hennalan vankileiriltä, vaikka todellisuudessa hommia oli maksimissaan kolmelle. Jopa Verlan suojeluskunta antoi punavankeja puoltavia lausuntoja, jotka varmasti edesauttoivat vangittujen asemaa. Pienessä ja tiiviissä yhteisössä, jossa kaikki asuivat lähekkäin ja tunsivat toisensa, on luokkavihan merkitys ehkä ollut pienempi esimerkiksi suurempaan Kuusankoskeen verrattuna. Tällä puolestaan on voinut vaikuttaa niin punaiseen kuin valkoiseenkin terroriin. Punaiset eivät vallassaoloaikanaan syyllistyneet murhiin, minkä tähden verlalaiset säästyivät pahimmilta kostotoimilta valkoisten saapuessa.

Verlan entinen opas
Antti Okko, väitöskirjatutkija (Jyväskylän yliopisto)

Verlan maailmanperintökohteessa matkailua kehitetään kestävyys huomioiden. Siitä osoituksena
maailmanperintökohdetta hallinoivalle UPM Verlan tehdasmuseolle on myönnetty Visit Finlandin Sustainable Travel Finland -merkki tammikuussa 2021, ensimmäisenä kohteena Kouvolassa.

Ekologisen kestävyyden parantamiseksi Verlassa on pyritty minimoimaan kohteen energiankäytöstä syntyvät hiilidioksidipäästöt. Maailmanperintökohteessa sähköenergiana käytetään vain nollapäästöistä Verlankosken vesivoimaloissa tuotettua sähköä. Vuonna 2018 Verlan tehdasalueelle valmistui tehokas lämpökeskus, josta saadaan puupelletillä tuotettua lämpöä tehdasalueen rakennuksiin ja Patruunan Pytinkiin. Vähäisenkin ympäristön kuormittamisen pienentämiseksi syntyi ajatus uusiutuvan sähkön tuotannosta itse kohteessa. 

Joulun alla, vuoden pimeimpään aikaan, Verlaan valmistui 28,4 kW tehoinen aurinkovoimala. Se tulee tuottamaan noin 20 % museoalueen vuosittaisesta sähköntarpeesta.  Tämä oma sähköntuotanto kompensoi pellettilämmityksestä aiheutuneita päästöjä, kun nollapäästöistä vesisähköä vapautuu aurinkovoimalan tuoton verran muiden kuluttajien käyttöön. 

Verlassa aurinkoenergia on poikkeuksellisen tehokas ja toimiva ratkaisu. Paras hyöty nimittäin aurinkovoimalasta saadaan silloin, kun tuotettu energia voidaan käyttää suoraan kohteessa. Verlassa tämä toteutuu mitä ihanteellisimmin: aurinkovoimalan sähköntuotto on suurimmillaan kesäaikana, jolloin myös sähkönkulutus on kohteessa suurta matkailusesongin vuoksi.  Aurinkovoimalan tuottama energia voidaan hyödyntää lähes kokonaan kohteessa. Kuumana kesäpäivänäkin sähköä tarvitaan museossa, ravintolan keittiössä ja käyttöveden lämmityksessä. Lisäksi etenkin kesäaikana tehtävissä restaurointi- ja kunnostustöissä käytetään paljon sähköllä toimivia laitteita. 

Aurinkovoimala asennettiin museoalueen laidalla sijaitsevan tallirakennuksen
katolle. Tallirakennuksen lounaaseen avautuva aurinkoinen “takalape” on optimaalinen paikka. Aurinkopaneelit eivät näy Verlan museoalueelle lainkaan, eivätkä ne juurikaan näy kohdetta lähestyttäessä, koska rakennus jää muiden rakennusten ja puuston katveeseen. Aurinkovoimalasta ei siis aiheudu maisemallisia haittoja, mikä on Verlan kaltaisessa suojelukohteessa otettava huomioon. Museovirasto suhtautui myönteisesti aurinkovoimalahankkeeseen ja nosti lausunnossaan esille Verlan pitkän teollisen historian, johon on olennaisena osana kuulunut sähköntuotanto. 

UPM Verlan tehdasmuseo hankki aurinkovoimalan paikalliselta KSS Energia Oy:ltä, jolla on maailmanperintökohteen läpi virtaavassa Verlankoskessa kaksi toimivaa vesivoimalaa. KSS Energia Oy on tehnyt Verlan matkailijoiden käyttöön kohteen pysäköintialueelle sähköautojen latauspisteen. 

Verlassa vierailevana tai majoittuvana matkailijana voit olla varma siitä, että suoraan tai välillisesti käyttämäsi sähkö ja aistimasi lämpö on mahdollisimman puhtaasti tuotettua. Myös alueella toimivat matkailuyrittäjät ovat sitoutuneet kehittämään toimintaansa mahdollisimman kestävästi.

Ville Majuri, UPM Verlan tehdasmuseon johtaja

Mitä toimenkuvasi käsittää, Jarno?
”Työni konservaattorina voi koskea mitä tahansa korvakorusta traktoriin. Täällä Verlassa ollessani oikeastaan koko tehdas on ollut työmaatani.”

Mikä tässä alassa on vetänyt puoleensa?
”Se tarkkuus ja rauhallisuus, mitä työ vaatii. Kiehtovaa on ollut myös se, miten käsillä tekeminen ja historia voi yhdistyä tällä alalla. Tämä on ehdottomasti myötävaikuttanut uravalintaani.”

Voitko kertoa jotain työskentelystäsi täällä Verlassa?
”Tehdashan on koneineen pääsääntöisesti hyvässä kunnossa, joten olen keskittynyt esineiden pintapuoliseen käsittelyyn. Se tarkoittaa esimerkiksi korroosion, kuten ruosteen poistoa ja siltä suojaamista.”

Mitä mielenkiintoisia havaintoja ja löytöjä olet tehnyt työsi parissa? Entä mikä on ollut haastavinta työssä?
”On ollut hauska havaita historian kerrostumisia eri aikakausien esineissä, joita olen löytänyt tehtaasta. Olen löytänyt esimerkiksi vanhan Klubi 77 -tupakka-askin, hiusharjan, ja kahden markan museolippuja menneiltä ajoilta. Haastavuutta tuo työn fyysisyys. Työskentelyasennot voivat olla hankalia joissakin paikoissa. Liikunnan harrastaminen on varmasti helpottanut työtäni. Toisinaan työ on yksitoikkoista, eli pitkäjänteisyyttäkin vaaditaan.”

Usein kierroksillakin kysytään, lähtisikö tehtaan koneet käyntiin tänä päivänä. Mikä on näkemyksesi tähän konservaattorina?
”Osa koneista voisi kyllä käynnistyä, esimerkiksi pylväsporakone (osoittaa laitetta). Se vaatii tietysti voimanlähdettä, mutta tuskin aivan ensimmäisellä yrittämällä lähtisi käyntiin.” 

Mikä on mielestäsi tämän työn merkitys?
”Oleellista on säilyttää paikat halutussa kunnossa. Täälläkin on pitänyt miettiä, miltä tehtaan halutaan näyttävän. Ei saisi olla liian puhdasta, aivan kuin tehtaassa ei olisi koskaan työskennelty. Toisaalta ei saa näyttää nuhjuiseltakaan, sillä sekään ei ole hyväksi säilyttämisen kannalta.” 

Tekemistä riittää jatkossakin, ja Verlan tehdasmuseon alkuperäisyyden säilyttämiseksi tarvitaan osaavia konservaattoreita myös tulevina kesinä. Tänä kesänä tehtyyn tehtaan esineistön peruspuhdistukseen ja suojaukseen Verlan tehdasmuseo sai avustuksen Museovirastolta.

Lauri Onali - Opas ja kokoelmatyöntekijä – Verlan tehdasmuseo 

Dippell suunnitteli Verlaan pytingin ja tiilisen tehtaan

Nykyisten tehdasrakennusten omaleimaisen yleisilmeen takana on arkkitehti Carl Eduard Dippell (1855–1912). Dippell opiskeli Hannoverin Polyteknillisessä koulussa, valmistui arkkitehdiksi 1876 ja työskenteli pitkään Viipurissa. Hän oli Verlan tehtaan pääosakas Wilhelm Dippellin veli.

Ensimmäinen Dippellin suunnittelema rakennus Verlassa oli patruunan pytinki, joka valmistui vuonna 1885. Historismista ammentava, karjalaisia ja keskieurooppalaisia rakennustaiteellisia piirteitä yhdistelevä kartanomainen asuintalo oli koti tehtaan isännöitsijälle Gottlieb Kreidlille ja tämän vaimolle. Valmistuessaan pytinki oli nykyistä pienempi, yksikerroksinen ja aumakattoinen rakennus. Jokunen vuosi valmistumisen jälkeen hirsirakenteista pytinkiä kuitenkin laajennettiin ja kylkeen kohosi tornimainen lisäosa, johon sijoitettiin tehtaan konttori. Myöhemmin rakennuksessa asuivat myös tehtaan muut isännöitsijät.

Patruunan pytinki oli jo valmistuessaan koristeellinen, vuosien saatossa kokoa ja koristeita tuli lisää.
 (Kuva ennen laajennusta: Verlan tehdasmuseon arkisto)

Pytingin arkkitehtuuriin tutustuessa kiinnittää väistämättä huomiota julkisivun runsaaseen koristeellisuuteen. Räystäslinjaa myötäilee sahalaitainen koristeleikkaus ja päätykolmioiden yllä kohoavat näyttävät spiirat eli piikkimäiset koristeet. Ikkunoita ja ovia reunustavat viimeistellyt vuorilaudat ja tarkoin sorvatut puuosat. Julkisivun laudoituksessa on yhdistelty pysty- ja vaakapanelointia, kontrastia tuovia tummia peiterimoja ja kaarevia koristelaudoituksia.

Arkkitehtuurissaan Dippell on nojannut vahvasti ajan henkeen. Vielä 1800-luvun lopussa kaikenlainen koristeellisuus oli muodissa ja romantiikan ihanteet vaikuttivat yhä rakennustaiteeseen ympäri maailmaa. Suomessakin arkkitehdit hakivat inspiraatiota historian mallikirjoista ja vaikutteita etsittiin myös kotimaan ulkopuolelta - kertaustyylit kukoistivat.

Punatiilestä uusgotiikkaa - yksityiskohdat kunniaan

Arkkitehtuurin historian tyylinäytteitä voi nähdä myös itse tehdasrakennuksessa ja kuivaamossa. Tehdasrakennukset eivät kuitenkaan aluksi olleet yhtä jykevää tekoa kuin nykyään. Ensimmäinen 1872 perustettu puuhiomo oli nimittäin hyvin pieni ja paloi muutaman vuoden kuluttua hiomotoiminnan alettua. Uusi puuhiomo ja pahvitehdas nousi Verlan kosken rannalle kuitenkin jo pian, vuonna 1882. Aluksi tehdasrakennukset olivat hirsirakenteisia, mutta kun vanha pahvikuivaamo paloi vuonna 1893, päätettiin uusi kuivaamo ja tehdasrakennus muurata tiilestä. 

Dippell suunnitteli pikavauhtia tiilisen kuivaamon, joka valmistui kolmessa kuukaudessa. Tehtaan ulkokuori valmistui tiilestä kaksi vuotta myöhemmin. Tehdasrakennukset hallitsevat maisemaa Verlassa vielä tänäkin päivänä. Rakennuksia on laajennettu ja korjattu vuosien varrella. Esimerkiksi tehtaan kupeessa oleva kiillottamosiipi valmistui vuonna 1929. Kymiyhtiön rakennusmestari Viktor Haimi suunnitteli uuden siiven mukailemaan Dippelin tyyliä, jotta tehtaan arkkitehtoninen yhtenäisyys säilyisi. 

Arkkitehtoninen yhtenäisyys onkin säilynyt varsin hyvin. Tiilinen kuivaamo ja tehdas ovat tyyliltään uusgotiikkaa, joka on nähtävissä rakennuksen monista eri yksityiskohdista. Uusgotiikalle tyypillisiä piirteitä ovat esimerkiksi tornimaiset aiheet, eli fiaalit, joita on nähtävissä tehtaan julkisivuissa. 

Dippell hyödynsi tiiltä materiaalina uusgotiikan hengessä monilla muillakin tavoilla ja loihti esimerkiksi runsasta ornamentiikkaa asettelemalla julkisivun tiiliä vinottain ja lomittain. Uusgotiikkaa voi siis löytää monista tehdasrakennuksen yksityiskohdista. Hyvin tyypillinen tyylisuunnan vaikutuksesta kertova piirre on myös tehtaan päätyjen pyöreiden ikkunoiden ylle kohoavat, tiilistä muuratut, suippokaaret.

Samaa uugotiikan henkeä heijastelee omalaatuisesti myös pihan keskellä kohoava myllymakasiini, joka valmistui vuonna 1902. Vaaleasta maasälpätiilestä rakennetun makasiinin ikkunoita, ovia ja kattolinjaa reunustaa punatiilinen detaljiikka, joka sitoo rakennuksen vahvasti tehtaan tyyliin. Seinäpinnan vaalea väri tuo kontrastia, minkä avulla yksityiskohdat korostuvat entisestään.

Verlan tehdasalue on ennen kaikkea kokonaisuus

Itse tehdasrakennusten lisäksi Verlasta löytyy myös lukuisia muita mielenkiintoisia rakennuksia, jotka kertovat Verlan puuhiomon ja pahvitehtaan tarinaa. Esimerkiksi 1898 valmistunut koristeellinen keilapaviljonki muistuttaa pihan poikki kulkeneesta keilaradasta. Paviljongin viereisessä kuusikulmaisessa, ikkunattomassa vajassa taas säilytettiin aikoinaan tulipalon varalta palokalustoa.

Verlankosken toisella rannalla häämöttävät asuinrakennukset puolestaan kertovat työläisten elämästä ja asumisen historiasta Verlassa. Tiesitkö, että alkuaikoina Verlan Valkealan puolen taloista pystyi päättelemään seinän väristä, kuka talossa asuu. Tehtaan virkailijoiden talojen seinät maalattiin vaaleaksi, kun taas työntekijöiden torppien seiniin valikoitui punainen maali.

Tehdasalue on siis kiehtova kokonaisuus, joka tuo historian käsinkosketeltavaksi. Vanhat rakennukset kertovat sekä tyylillisten ihanteiden ja yhteiskunnan muuttumisesta että tekniikan kehittymisestä ja paikallisista, tarpeeseen sovitetuista, suunnitteluratkaisuista. 

Verlan rakennuksiiin, niiden käyttötarkoituksiin, sijoittumiseen ja historiaan voit tutustua myös aluekartan avulla.

Tehdasalueen rakennukset luovat kiehtovan kokonaisuuden, joka on elänyt vuosien saatossa. Vuoden 1908 kartassa näkyy pihan poikki kulkeva keilarata (nro 23). (Piirros: Verlan tehdasmuseon arkisto)

Rakennussuojelu edesauttaa kulttuuriperinnön säilymistä

Verlan puuhiomo- ja pahvitehdas on ollut UNESCOn maailmanperintökohde vuodesta 1996 lähtien. Tehtaan tarina jatkuu siis suojelluissa seinissä. Jotta rakennukset pysyvät hyvässä kunnossa, täytyy niistä myös pitää jatkuvasti hyvää huolta. 

Vuosien varrella rakennuksia on konservoitu ja restauroitu ja niille on keksitty uusia käyttötarkoituksia, jotka kunnioittavat alueen alkuperäistä toimintaa. Tehtaan viereen valmistui vuonna 2015 suojapato, joka suojelee rakennusta viereisen vesistön kosteusrasitukselta. Viime vuosina tehtaaseen on valmistunut myös lämmitysjärjestelmä ja kuivaamon seinärakenteita on restauroitu perusteellisesti. Näin rakennukset voivat kertoa tarinaansa vielä monia monia vuosia.

Kartta matkaan ja arkkitehtuurikävelylle

Suojellut rakennukset herättävät henkiin Verlan puuhiomon ja pahvitehtaan tarinan. Ympäristö luo näyttämön menneisyyden tapahtumille ja antaa rajattomat mahdollisuudet mielikuvitukselle. Jos pääsee paikan päälle käymään, voi tehdasmuseon ympäristössä kulkiessa kiinnittää huomiota rakennuksiin ja niiden materiaaleihin ja yksityiskohtiin. 

Arkkitehtuurikävelyllä voi pohtia ja aistia tehtaan tunnelmaa. Rakennusten lomassa voi miettiä esimerkiksi, millaista elämää suojeltujen seinien sisällä on eletty menneisyydessä. Minkälainen paikan henki on tänä päivänä? Ja millaista alueella voisi olla tulevaisuudessa?

Ella Tammisto
Verlan museo-opas | Arkkitehtuurin ja viestinnän opiskelija

Verlan historiapolku
Parhaan kuvan Verlan kulttuuriympäristöstä saa kiertämällä historiapolun. Historiapolun alkupiste löytyy parkkipaikan tuntumasta, kalliomaalausten katselutasanteelta.  Polku kulkee Kymijoen viertä ympäri koko tehdasalueen ja matkan varrelta löytyy kattavasti tietoa maailmanperintökohteen menneisyydestä. Polku kulkee myös vanhan tehtaan ja uuden voimalaitoskanavan välissä ja tästä tilasta löytyy koskinäyttely. 

Unescon maailmanperintökohteeseen kuuluu tehdasmiljöön lisäksi myös Valkealan puolen työväenasunnot. Kylään kannattaa tutustua Venähmaanpuolen kävelyoppaan kanssa. Oppaan voi ladata itselleen täältä

Syksyistä väriloistoa voi ihailla Verlan historiapolulta. Kuva Laura Häkkinen

Patruunan puutarha
Patruunan puutarhan kukkaloisto on parhaimmillaan heinä- elokuussa, mutta lukuisat lehtipuut pääsevät oikeuksiinsa ruskan alettua. Mahtavat tammet ja vaahterat, sirot pensaat ja eksoottiset Mantšurianjalopähkinäpuut saavat Patruunan puutarhan loistamaan kuulaassa syyssäässä. Patruunan puisto on myös loistava picnic paikka! Termarikahvit ja lämmin viltti kruunaavat retken viileässäkin säässä.

Astu rohkeasti Patruunan puutarhaan! Kuva Lassi Kujala

Metsäpolku ja laavu
Tänä kesänä uudistettu metsäpolku tarjoaa mielenkiintoisen metsäkokemuksen nykyaikaisesta ja kestävästä metsien käytöstä. Kahden kilometrin pituinen polku kiertää kauniissa metsämaisemissa ja matkan varrella pääset tutustumaan eri kasvuvaiheisiin ja metsän monimuotoisuuteen. Vaikka Metsäpolku on helppokulkuinen, kannattaa varata hyvät kengät matkaa varten!

Metsäpolun esitteen voit ladata itsellesi täältä.   
tai kuunnella audio-opastuksena täältä.

Metsäpolulla tunnelma on paikoin satumainen! Kuva Laura Häkkinen

Kymijoen rannasta, n. 150 metrin päästä Metsäpolun alusta, löytyy myös varauslaavu. Laavu on loistava levähdyspaikka metsäpolun jälkeen ja evästellessä saa nauttia upeasta maisemasta. Laavun vuokrauskalenterin löydät täältä.

Laura Häkkinen
Verlan tehdasmuseon asiakaspalveluvastaava 

Tässä Jorma Pessan nuoruusmuistoja uppotukkien parissa 1940-luvulta:

Uppotukin metsästys
 

Koulupojat miesten töissä
Koulupojille oli huonosti tarjolla kesätöitä. Ne olivat joko liian raskaita tai ikä oli esteenä. Keksimme serkkuni Teuvo Ukon kanssa tarjoutua uppotukin nostohommiin. Uittoyhtiö antoi suostumuksen ja tarjosi välineet: veneen ja nostokeksin, joka oli varta vasten suunniteltu tähän työhön. Sen piikikäs kärki oli karhennettu ja jatkeena oli holkki, jonka sisällä keksin varsi saattoi tehdä n. 10 cm:n pystyliikkeen. Liikkeen avulla varmistettiin keksin tarttuminen tukkiin. Alueena olivat Verlan yläpuoliset Niskajärvi ja Suolajärvi, myöhemmin myös Vuohijärvi. Puut piti koota rannalle tulvarajan yläpuolelle ja erotella kepeillä eri yhtiöiden tukit ja propsit. Tutuiksi tulivat yhtiöiden merkit: Askolinin A, Eklöfin E, Gutzeitin tähti, Hallan pipari, Inkeroisten kolmio, Kymin pallo, Myllykosken sydän, Ristiniemen risti ja Sunilan Y. Tässä työssä viehätti myös kappalekohtainen palkka. Miehen työstä miehen palkka.

Nuumasalmen kapeikko
Niskajärveltä hinatut lautat piti palastella pienemmiksi pyräiksi, jotta puiden veto kapean ja käyrän Nuumasalmen läpi oli mahdollinen. Salmen jälkeen pyräät koottiin taas isommaksi lautaksi Suolajärven ylitystä varten. Salmen kummallekin puolelle jäi tukkeja seisomaan pohjaan, niistä tuli ns. ’kekkoja’. Osa vajosi pohjaan uppotukeiksi, joiden nostoon meillä oli oiva työkalu. Lujasti pohjaan juuttuneet puut saatiin irti venettä keikuttamalla. Komennolla "narut tyriin" tukki sidottiin veneen laitaan kiinni. Propsit pinottiin veneen laitojen päälle.

Oravasalmen hautausmaa
Siikakosken virta toi Vuohijärveltä kootut puut Oravasalmen kautta Suolajärven yli hinattaviksi. Virran voima ehtyi salmessa ja siitä tuli monen puun matkan pää. Vettä oli metritolkulla. Pohjan haraaminen pitkällä keksillä oli hyvin raskasta, nosto sinänsä varsin helppoa. Tiesimme paikan Tapanilan Sulon reviiriksi ja meitä kiinnosti lähinnä, olisiko puita vielä jäljellä. Olihan niitä, mutta jätimme nekin Sulon nostettaviksi.
Seikkailuja Vuohijärvellä

Voimantunnon kasvaessa siirryimme Vuohijärvelle. Siikakoskelta, Nurmisen Jallun kaupasta, hankimme tarvikkeita: köyttä, teetä, sokeria ja säilykkeitä "nötköttiä". Voi ja leipä oli tuotava kotoa. Vuohijärveä sanotaan Valkealan mereksi, eikä suotta. Edessämme oli kilometrien ulappa. Ajattelimme, että tukit ovat samanlaisia kuin kalat, niitähän on kuulemma aina enemmän vastarannalla kuin kotopuolella. Raskas keluvene olisi ollut liian rankka soutaa, mutta onneksemme oli myötätuuli. Nostimme veneen kokkaan koivunlatvan ja ajoimme ulapan yli "purjeilla". Väittämä vastarannan aarteista piti sikäli paikkansa, että Vuohijärven itäpuolta uitettiin paljon ylävesien tukkeja. Mutta tuli sitä luntakin tupaan. Tukkien joukossa oli paljon Kalson tehtaan koivuja, jotka uitettiin kuorimattomina ja olivat hirveän painavia. Lisäksi karkea pinta haittasi laahausta pinoon kiskottaessa. Kevättulvan jäljiltä paennut rantaviiva lisäsi vetomatkaa.

Aikamiehetkin asialla
Vuohijärvelle kultaa vuolemaan ilmestyivät työkaverini isä Arvo ja tätimme mies Fabian Ahtiainen, tuttujen kesken Vaape. Miehet eivät sitten sodanpäivien olleet yöpyneet metsässä. Arvo oli supliikkimies, hyvä laulumies ja kaikkien kaveri jo paljon ennen karavaanareita. Hän järjesti itselleen ja Vaapelle yöpaikat Vuohijärvi-laivaan. Aamulla Arvo kiitteli kortteerista, jolloin Vaape murahti kuivasti, että "minuva ainakin likist".

Kalson koivut ja pitkä työmatka sai miehet luopumaan hommasta. Ehdotimme muita kulkutapoja. ”Mieluummin minä souvan” oli Vaapen mielipide. Soutaessa sai toinen olla matkustajana. Vaapella oli matkalla kolme järveä ja muutaman kilometrin kävelymatka.

Leirielämää viikon jaksoissa
Olimme yökalareissuilla tottuneet yöpymään metsässä ilman mitään yövarusteita. Mutta viikon rupeama oli aivan toista. Liioittelin vähän, kun sanoin ettei mitään. Olihan sentään kivi päänalusena ja peittona pieru. Paras nukkumapaikka oli veteen viettävä kallio. Se oli lämmin ja turvallinen nuotiopaikka. Asetimme yöksi nuotioon pitkän puun ja jalat sen päälle. Yhtenä yönä heräsin siihen, kun jalkoja poltti. Tuli oli edennyt riukua myöten jalkoihin asti. Sihisevä höyrypilvi kohosi ilmaan, kun loikkasin veteen sammuttamaan saappaita. 

Sade oli meille ylivoimainen vastus. Veneen kääntö suojaksi ei ollut mahdollista veneen varppaustelineen takia. Yritimme rakentaa suojaa halkopinojen väliin. Ei onnistunut, muovia ei vielä silloin ollut saatavissa. Taas yksi raskas ja huonosti nukuttu viikko oli takana. Maanantaina keitetty tee oli entistä tummempaa, vaikka sitä oli jatkettu jo monta kertaa. Edessä oli melkein 20 km:n polkupyörämatka kärrytietä kotiin. Väsytti. Kotona nukahdin kahvipöytään suu täynnä vastaleivottua pullaa.

Inventaari
Tuli aika mitata työn tulokset. Työnjohtaja Issula saapui Siikakoskelle noutamaan matkaopasta puukasojen tarkastukseen. Hän totesi, että yksi riittää ja määräsi minut ruuhkavahdiksi sillan alle. Issulan käytössä oli Olympia-keskimoottorilla varustettu vene. Paikalliset tukkijätkät olivat oppineet tulkitsemaan moottorin ääntä. Seurasin lähtöä. Moottorin vauhtipyörässä oli kampi, jonka avulla käynnistys tapahtui. Moottori sihisi ja suhisi hamutellessaan lähtöhuikkaa starttikupista: Issssula, Issssula, Issssula. Moottori tömähti käyntiin ja kysyi: Mihkä nyt, mihkä nyt, mihkä nyt, mihkä nyt? Siikakosken niska oli karikkoinen. Niitä väistellessä moottorin kierrokset vaihtelivat ja se tiedusteli varovasti: Tässsstäkö, tässsskö, tässsstäkö? Tultiin ulapalle ja moottori innostui matkanteosta: Jjjätkät, jjjätkät, jjjätkät, jjjätkät...

Inventaari kesti monta tuntia, sinä aikana olin päästänyt monta sataa tukkia kosken vietäväksi.

Älä koske Verlan puihin
Vuohijärven jälkeen päätimme vierailla vielä kotivesillä. Muistimme, että jokivarressa Koululahdessa oli usein paljon propseja. Oli kekkoja sekä pohjapuita. Olimme nostaneet puita pari päivää, kun tehtaan ulkotöiden työnjohtaja Soljama ilmestyi paikalle mukanaan taulu, jossa luki ”Kymin Oy:n vesivarasto”, ja määräsi homman lopetettavaksi. Saimme jo nostetuista puista täyden maksun. Joku ehdotti, että annetaan poikien siivota lahti. Ei sopinut. Seurasimme tulevatko yhtiön omat miehet jatkamaan työtämme. Eivät tulleet. Sinne jäi paljon puuta piikkimiesten harmiksi. Siihen päättyi sillä kertaa myös meidän uppopuuprojektimme.  

Tehdasmuseo on täynnä historian havinaa. Verlan puuhiomo ja pahvitehdas ovat säilyneet hyvin alkuperäisessä asussaan ja ne toimivat arvokkaana muistona puunjalostusteollisuuden varhaisista vuosista. Verlan puuhiomosta ja pahvitehtaasta muodostettiin Suomen ensimmäinen tehdasmuseo vuonna 1972. Varsinaiseen Verlan tehdasmuseoon eli puuhiomoon ja pahvitehtaaseen tutustutaan oppaan johdolla, joka kertoo mielenkiintoisia yksityiskohtia ja elävöittää museon tunnelmaa.

Puumonoliitti

Verlan Aitaksi ristitty puurakennus herättää mielenkiinnon jo kaukaa. Kyseessä on kahdeksan metrin korkeuteen yltävä puumonoliitti, jonka sisällä on 420 000 männynsiementä. Väliaikaisesta varastosta siemenet päätyvät istutukseen ja niistä kasvaa noin 320 jalkapallokentän kokoinen metsä. Aitan ympärillä avautuvat upeat järvinäkymät, mutta Aittaa voi ihastella myös sisäpuolelta.

Käsityöpuodit

Tallirakennuksen käsityöpuodeista voi löytää mielenkiintoisia aarteita! Pieniä käsityöpuoteja on kolme: Taideruukin yrittäjät myyvät paikallisten yrittäjien design-tuotteita TARU-kaupassa, Jaalan kädentaitajat myyvät paikallisten käsityöläisten tuotteita ja Torkel Design myy puusepän tuotteita.

Metsätietopolku

Upean vehreä metsätietopolku on yhdistelmä luonnon kauneutta ja mielenkiintoista tietoa suomalaisesta metsästä. Nähtävää riittää rehevistä kuusikoista jylhiin kalliometsiin, sekä levollisiin järvimaisemiin. Opastettua metsäpolkua seuraamalla saa tietoa metsän kiertokulusta ja kasvun vaiheista sekä metsäluonnolle tärkeistä elinympäristöistä. Voit kuunnella Metsäpolun kohdeopastuksen täällä.

Patruunan pytinki

Verlan alueelle saavuttaessa huomion kiinnittää ensimmäiseksi jylhä rakennus nimeltä Patruunan pytinki. Tämä koristeellinen rakennus on vuodelta 1885 ja sen on suunnitellut arkkitehti Eduard Dippell. Jo pytingin ulkonäöstä on pääteltävissä se, että sitä on asuttanut ilmeisen merkittävä henkilö. Kesällä värikkäät kukat kukkivat pytingin puistossa ja tuovat tunnelmaa majesteettisen rakennuksen näkymään.

Lampaat

Koko Verlan alue henkii perinteitä, ja autenttista tunnelmaa lisäävät alueelta löytyvät lampaat sekä kanala. Lampaat saapuvat Verlan alueen niityille laiduntamaan kesäkuukausien ajaksi. Lampaita saa silitellä ja niille voi nyhtää ruohoa syötettäväksi. On kuitenkin tärkeää muistaa, että lampailla on herkät vatsat, eikä niille saa syöttää mitä sattuu. Lampaiden ruokkiminen ruoholla on onneksi helppoa, sillä vehreää ruohoa on alueella silmänkantamattomiin saakka.

Mökit ja kämpät

Historiallisten Verlan kohteiden vieressä ja rauhallisen järvimaiseman äärellä on monta yösijaa, joista lomailija voi valita suosikkinsa. Verlan alueella riittää nähtävää ja upeasta miljööstä haluaa jäädä nauttimaan useammaksikin päiväksi. Alueen tunnelma on aamuisin taianomainen, kun kaikkialla on täysin hiljaista. Omalla terassilla juodun aamukahvin jälkeen voi palata alueelle aivan uusin silmin ja lähteä esimerkiksi tutkiskelemaan käsityöpuotien tarjontaa.

Yöpyä voi Valkeala Bostad -mökeissä 1800-luvun tunnelmissa tai neljässä Hirsniemen vastikään remontoidussa kämpässä. Kummallakin alueella on omat rantasaunat, jotka ovat lomailijan vapaassa käytössä. Laiturilta voi pulahtaa virkistävälle uinnille. Yöpyminen onnistuu myös perinteikkäässä uittotuvassa tai taivasalla puussa.

Soutuveneseikkailu

Verlan mökeillä ja kämpillä majoittuville on tarjolla myös soutuveneitä. Verlan aluetta ympäröivät kauniit järvimaisemat, joten mahdollisuus pieneen seikkailuun soutuveneen kanssa kannattaa hyödyntää. Soutuveneestä käsin pääsee näkemään ja kokemaan alueen täysin uudesta perspektiivistä, sekä tietysti nauttimaan luonnon rauhasta. Vesi Verlan ympärillä on kirkasta ja tyynellä säällä maisemien upeus kaksinkertaistuu, kun vesi heijastaa näkymät. 

Keilaradan paviljonki

1900-luvun vaihteessa Verlan patruuna Kreidl rakennutti pytingin puistoon keilaradan, jonka toisessa päädyssä oli samanlainen paviljonki kuin nykypäivään säilynyt paviljonki.

Viereisestä Ravintola Verlasta voi ostaa myös piknik-setin, johon kuuluu juomia, suolaista ja makeaa. Rakennuksen toisessa päässä palvelee ViiniVerlan puoti. Pihapiiristä ja järven rannalta löytää viihtyisiä paikkoja, joihin kannattaa jäädä nauttimaan kesäpäivästä!
 
Löydä kaikki Verlan nähtävyydet täältä.

Verlan tärpeistä kirjoittivat Riku Kylä & Anni Korhonen

Patruunan hyötypuutarha on tänä vuonna kasvanut aiempaa laajemmaksi kokonaisuudeksi. Vanhaa lammasaitausta on laajennettu ja maisemanhoidosta osaltaan huolehtivat Karten luomutilan lampaat. Ne pitävät laiduntamalla entistä suurempaa aluetta avoimena. 

Lammasaitaukseen on sijoitettu rauhalliselle, erikseen aidatulle paikalle kaksi mehiläispesää. Pesät on vuokrattu paikalliselta mehiläistarhaajalta ns. pölytyspalveluna. Pesien tarkoitus ei Verlassa ole varsinaisesti pölyttää tiettyjä kasveja kuten vaikkapa marjatiloilla, vaan ylipäänsä elävöittää maisemaa ja lisätä alueen monimuotoisuutta. Pesissä on yhteensä 10 000-30 000 mehiläistä, joiden ahkeraa työtä olen seurannut mm. alueen monissa vanhoissa omenapuissa. Luonnon pölyttäjiä on tänä keväänä Verlassakin näkynyt vähän, mutta syksyllä näemme onko Verlan omenasato parempi kuin niillä alueilla, joissa mehiläispesiä ei sijaitse.

Mehiläisten ja ohikulkijoiden iloksi olemme kylväneet pienen maisemapellon VB5:n viereen Verlantien varteen. Kuivan kevään johdosta kesäkukkapellon menestyminen on vielä tässä vaiheessa kesää arvoitus. Kesäkukkia on kylvetty vihannesten ohella myös Patruunan kasvimaalle tallirakennuksen liepeille. Vihannestarhassa kasvaa tänä vuonna neljää lajiketta perunaa mm. Kajanaland ja oma suosikkini Linzer Delikatess, joka on Itävallassa 70- luvulla jalostettu herkkulajike. Perunan lisäksi kasvimaalta löytyy erilaisia kurpitsoja, lehtikaalia, papuja jne. unohtamatta perinteistä sipulia ja porkkanaa. Monivuotisia kasvimaan yrttejä ovat lipstikka ja piparjuuri, joita kasvaa useammankin verlalaisen mökin pihassa.

Viime kesänä istutimme kasvimaan päätyyn pari riviä mansikkaa. Taimimateriaali löytyi VB1:n rinteestä, jossa vuosikymmeniä sitten on viljelty mansikkaa. Vanhojen työläismökkien tonteilta löytyy edelleen kasviyllätyksiä. Tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan jaamme ja siirrämme osan kasveista uuteen käyttöön, näin ylläpidämme vanhoja kasvikantoja.

Hyötypuutarhan rikkakasvit maistuvat puutarhurin kanoille, jotka ovat saaneet suojaisan kanalan tallin päätyyn. Kanat palkitsevat hoitajansa päivittäin munilla, joiden keltuaiset hehkuvat vihreän lisäravinnon ansiosta kesäauringon lailla. Kuuden tyrnäväläistä maatiaisrotua olevan kanan laumaa johtaa korrekti - lähinnä virka-aikaan kiekuva kukko Bruno, joka on nimetty tehtaan pitkäaikaisimman patruunan Bruno Breitensteinin mukaan. Agronomi Breitenstein oli kiinnostunut viljelystä ja tehtaan kulta-aikana hyötypuutarha sijaitsi samoilla sijoilla kun nykyäänkin, tosin laajemmassa mittakaavassa. 

Elisa Lönnroth, Verlan puutarhuri

UPM on avannut Verlan uudistetun metsäpolun, johon tutustumalla saat käsityksen nykyaikaisesta ja kestävästä metsien käytöstä. Kahden kilometrin mittainen polku kiertää Verlan maailmanperintökohteeseen rajoittuvalla UPM Metsätilalla, kauniissa maisemissa. Polun varrella esitellään eri kasvuvaiheissa olevia metsiä ja monimuotoisuuden kannalta arvokkaita luontokohteita. Vastuullisesti hoidetuilla metsillä ja niiden tuottamasta puusta valmistetuilla tuotteilla on suuri merkitys ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. 

Metsäpolku tarjoaa oivan mahdollisuuden virkistäytyä metsäluonnon keskellä. Metsäpolun kohdekuvauksiin voi tutustua jo etukäteen osoitteessa www.verla.fi/metsapolku. Lisää suomalaisen metsän salaisuuksia löydät astumalla virtuaalimetsään. 

Verla syntyi ja eli metsästä
Maailmanperintökohde Verlan puuhiomo ja pahvitehdas esittelee pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsäteollisuuden historiaa 1800-1900-lukujen vaihteesta. Tuolloin teollistumisen ajan keksinnöt mahdollistivat pahvi- ja paperituotteiden valmistamisen puusta ja saivat aikaan oikean ”hiomobuumin”. Samalla alkoi uusi aikakausi metsien käytössä. Havupuuta hyödyntäviä hiomoja ja tehtaita syntyi runsaasti Suomeen ja muihinkin pohjoisiin maihin, joissa oli runsaasti metsiä. Verlan kaltaisia pieniä tehdasyhdyskuntia oli aikoinaan runsaasti, mutta ainoastaan Verla on säilynyt lähes muuttumattomana. Verla säilyi, koska pienen Verlankosken tarjoama vesivoima ei mahdollistanut tehtaan laajentamista. Verlan ainutlaatuisen hyvin säilynyt tehdaskokonaisuus valittiin 1996 Unescon maailmanperintökohteeksi, edustamaan puunjalostusteollisuutta historiallisesti merkittävältä teollistumisen ajalta. Verla on toistaiseksi ainoa metsäteollisuuteen liittyvä maailmanperintökohde. UPM:n omistama kohde on myös yksi harvoista yksityisen yrityksen ylläpitämistä maailmanperintökohteista. 

Kymijoen vesistön äärelle puuhiomoja, tehtaita ja sahoja syntyi lukuisia. Kymijoki tarjosi vesivoimaa ja uittoreitin raaka-aineena käytettävälle puulle, jota saatiin runsaasti Kymijoen latvavesien laajoilta metsäalueilta. Verla sijaitsee Kymijoen Mäntyharjun puoleisen haarassa, joka oli tärkeä uittoreitti aina 1960-luvun alkupuolelle saakka. Vain pieni osa reittiä myöten uitetusta puutavarasta jäi Verlaan, esimerkiksi vuonna 1888 Verlaan uitetuista pölkyistä Verlan tehtaalle jäi 41 000 pölkkyä, kun taas 800 000 pölkkyä uitettiin tukkiränniä myöten Verlankosken ohi, kohti alajuoksun tehtaita ja sahoja. Verlan ja Mäntyharjun uittoreitin historiaan voit tutustua Verlan uittonäyttelyssä, joka on esillä Verlan raamisahassa ja verkkosivuilla. 

Verlan puupahvi – puhdas luonnontuote kuusipuusta
Verlan puuhiomossa käytettiin raaka-aineena kuusipuuta. Hioke syntyi, kun puupölkkyä hierrettiin kylmän veden kanssa hiomakoneen pyörivää kiveä vasten. Tehtaan kokoojakoneilla hioke koottiin hiokemassasta arkeiksi, jotka kuivatettiin ja myytiin joko pahvina tai hiokkeena muille tehtaille jatkojalostukseen. Verlan pahvi oli todellinen ”luomutuote”, jonka raaka-aineena oli ainoastaan kuusipuu ja vesi. Vuorokaudessa kahdella hiomakoneella hiottiin noin 35 kuutiometriä puuta päivässä. Lisäksi puuta tarvittiin vähintään sama määrä pahvikuivaamon lämmittämiseen. Aluksi puuta ostettiin talonpoikien metsistä yläjuoksun varrelta. Seurakuntien kirkoissa kuulutettiin puunostoilmoituksia, joiden perusteella myyjät osasivat tarjota puitaan tehdasyhtiölle. Metsien ja niissä kasvavan puuston arvo nousi, kun useat hiomoyhtiöt kilpailivat hiomapuumarkkinoilla. Vähitellen siirryttiin ostamaan metsiä maapohjineen. Verlan tehdas hankki omistukseensa ensimmäisen tilan 1895 ja vuonna 1916 tiloja oli jo 41 Mäntyharjun, Valkealan, Hirvensalmen ja Suomenniemen alueella. 

Kymiyhtiö, joka oli yksi nykyisinkin Verlan omistavan UPM edeltäjäyhtiöistä, kerrotaan hankkineen Verlan omistukseensa vuonna 1922 juuri Verlan tehtaan metsäomaisuuden vuoksi. Vaikka tehdas itsessään oli tuolloin jo vanhanaikainen, metsiä pidettiin arvossa. Verlan puuhimoon ja pahvitehtaaseen voi tutustua UPM Verlan tehdasmuseon opastetuilla tehdaskierroksilla tai osoitteessa www.verla.fi.  Yrityksen tämän päivän bioinnovaatioihin voi tutustua kollamakasiinin UPM BIOFORE – näyttelyssä.

Ville Majuri, Verlan museonjohtaja 

Kuka Pytingissä kummittelee? Rakennus on valmistunut vuonna 1885, joten vastaisin, että silloin se on todennäköisesti Rudolf, joka tuohon aikaan toimi Verlan tehtaan hoitajana. Insinööri Rudolf Duncker ampui itsensä kesäkuun 1. päivänä 1889. Perimätiedon mukaan tämä tapahtui pytingissä. Syyksi huhuttiin kirjanpidon epäselvyyksiä, jotka eivät tutkimusten perusteella pidä paikkaansa.
 
Rudolf mainitaan usein kassanhoitajana. Todellisuudessa hänen tehtävänsä olivat huomattavasti monipuolisemmat. Tehtäviään Verlassa hän kuvailee tarkasti kirjeessään sisarentyttärelleen Lisalle, ja selvittää syitä, miksi hän ei voi saapua Lisan häihin. Kirje on päivätty Verlassa 21.10.1886. (SLSA 1107) Epämääräisiä ilmiöitä esiintyy yhä. Niistä ovat kertoneet entiset vartijat sekä huoltomiehet, jotka ovat kuulleet yläkerrasta askelten ääniä, vaikka rakennus on ollut tyhjä.

Muitakin vaihtoehtoja on. Serkkuni Heli Kyllönen sanoi kuulleensa äidiltään, että Patruunan pytingissä on suljettu huone, josta kuului ääniä. Ne aiheutti nuorukainen, jonka nimi oli Oskar. Tällaista huonetta ei ole löytynyt, eikä Oskarista ole tietoja. Todennäköisesti se on Rudolf, joka haluaa tuoda itsensä tällä tavalla esille. Rudolfin rooli Verlassa on ollut merkittävä vuosina 1882-89. Nyt hän pääsee julkisuuteen.
 
Rudolfin lapsuuden perhe
Rudolfin vanhemmat olivat tilanomistaja Gustaf Duncker ja Anna Elisabeth Poppius. Isä Gustaf toimi senaatin ylimääräisenä kopistina ja osti Artjäveltä Kinttulan kartanon, jota ryhtyi hoitamaan. Perheeseen syntyi kahdeksan lasta, neljä poikaa ja neljä tyttöä. Lapset kasvoivat kulttuurikodissa. Isä Gustaf Duncker kuului J. L. Runebergin lähiystäviin ja oli Vänrikki Stoolin tarinoiden sankarin Joachim Zachris Dunckerin poika. Rudolf ja hänen veljensä valmistuivat ylioppilaiksi Porvoon gymnaasista ja jatkoivat opintojaan Aleksanterin yliopistossa Helsingissä.

Gustaf Rudolf Duncker
Ensimmäisen etunimensä perusteella hän oli isänsä kaima. Hän käytti toista etunimeään Rudolf. Hän opiskeli yliopistossa Helsingissä ja jatkoi opintojaan Saksassa Hannoverissa vuosina 1870-71. Samassa oppilaitoksessa opiskeli arkkitehti Eduard Dippell vuosina 1871-1876. Myöhemmin Rudolfin ammatiksi mainitaan rakennusmestari, insinööri ja kirkonkirjoissa arkkitehti.

Rudolf työskenteli Hanko-Hyvinkää rautatietyömaalla ja Porvoossa rakennusmestarina Bergstadin sahalla ja tiilitehtaalla vuonna 1876. Lehtiuutisissa selostetaan, miten tiilitehtaalla oli otettu käyttöön uudenlainen tanskalaisen insinöörin A.C. Bock’in suunnittelema tiiliuuni, jonka rakentamisesta oli vastannut Rudolf Duncker. Verlasta sisarentyttärelleen lähettämässään kirjeessä Rudolf kertoo tehtävistään siellä. Hän kirjoittaa, ettei Verlassa ole ketään muuta, joka pystyisi vastaamaan kirjeenvaihdosta saksaksi, suomeksi ja ruotsiksi. Tämän lisäksi hänen täytyy huolehtia kuivaamon uuden uunin muurauksesta. Uuni tehdään hänen ehdotuksensa ja piirustustensa mukaan. 

Rudolf ilmeisesti hallitsi myös talouden, koska hän toimi Iitin Säästöpankin tilintarkastajana vuonna 1881. 

Konttoripäällikkö Ilmosen muistiinpanoissa mainitaan Duncker 1882-89 konttorin henkilökuntaluettelossa. Todennäköisesti Rudolf Duncker toimi vuosina 1882-1889 tehtaan isännöitsijänä eli hoitajana, kuten kuolinilmoituksessa mainitaan. Noiden vuosien ajalta Gottlieb Kreidlista on henkikirjoissa vähän mainintoja. Tämä ei tarkoita, etteikö Kreidl olisi ollut Verlassa, mutta ei ole varmaa tietoa siitä, kuka vastasi tehtaan rakennustöistä. Oliko se insinööri Duncker vai paperimestari Kreidl? 

Mitä murheita Rudolfilla
Oliko huoli uran jatkosta, sitä ei tiedetä, mutta voidaan päätellä. 
Gottlieb Kreidl osti Verlan koskialueen Hugo Neumanilta 8.11.1881. Pari viikkoa myöhemmin Kreidl jätti senaatin talousosastolle anomuksen tehtaan perustamisesta. Ilmeisesti anomukseen oli liitetty piirustukset, joihin Uudenmaan läänin maanmittari F.G. Therman viittaa lainhuutoa varten antamassaan todistuksessa. On todennäköistä, että suunnitelman toteuttamista ja rakennustöiden valvomista varten tarvittiin henkilö, jolla oli kokemusta rakentamisesta ja osasi tulkita piirustuksia. Tähän tehtävään Rudolf Duncker oli sopiva. Duncker oli läheltä seurannut, miten tehtaan tuotanto lisääntyi ja tulos parani. Vuoden 1889 keväällä Kuopio-Kouvola rata oli melkein valmis ja vihittiin käyttöön 1.10.1889. Kreidlin mielenkiinto tehdasyhtiötä kohtaan lisääntyi ja Dunckerin mahdollinen ajatus omasta jatkosta ja mahdollisesta osakkuudesta katosi.

Oliko hänellä rakkaushuolia, sitäkään ei tiedetä.
Rudolfista on mainintoja Dunckerin sukuarkistossa (SLSA 898). Arkistossa on lehtileikkeitä Uutiskymi-lehdestä vuodelta 1981, joissa kirjoitetaan Pytingin kummituksesta. Arkistonjärjestäjä on kirjoittanut vastineen lehden toimitukseen ja selostaa Rudolfin elämänvaiheet. Vastineessaan hän toteaa ”Syynä hänen dramaattiseen kuolemaansa tuskin ollut epäselvyyksiä tilikirjoissa, sillä tehtaan silloiset omistajat Viipurissa eivät vaatineet eikä osoittaneet minkäänlaisia epäilyksiä tähän suuntaan. Henkilökohtaisesti otaksun, että joku ’onneton’ rakkausjuttu päättyi tällä tavalla.”

Rudolf Dunckerin kuolinvuoden sensaatiouutinen Suomessa ja Euroopassa oli Itävalta-Unkarin kruununprinssi Rudolfin kuolema. Koko kevään ajan lehdissä oli uutisia näistä oman aikansa julkkiksista. Tammikuussa 1889 Itävalta-Unkarin arkkiherttua Rudolf ja hänen rakastajattarensa, paronitar Maria Vetsera kuolivat 30. tammikuuta 1889 Mayerlingin metsästyslinnassa. Kyseessä oli todennäköisesti yhteisestä sopimuksesta tehty kaksoisitsemurha. Hovilääkäri totesi arkkiherttuan tehneen tämän satunnaisessa mielenhäiriössä. Kenties Rudolf Dunckerillakin oli joku ”onneton” rakkausjuttu, josta ei ole tietoa, ja joka johti hänet epätoivoiseen tekoonsa. 

Rudolf Dunckerin tapauksesta oli lehdissä pikku uutinen:
Itsemurha. Insinööri R. Duncker on Jaalassa ampunut itsensä. Tietää Finl. 
Murhan syyksi luullaan satunnaista mielenhäiriötä.

Hänen kuolinilmoituksessaan oli seuraava teksti:
Täten ilmoitetaan että tehtaanhoitaja, insinöri Gustaf Rudolf Duncker
syntynyt syysk. 25 p. 1841, äkillisesti kuoli Jaalan pitäjässä 
Verlan puuhiomolla lauantaina kesäkuun 1 p. 1889.
Lähinnä surevat häntä veli ja kaksi sisarta.
Vainajan sisarukset.

Uskonko minä kummituksiin
Isoisäni ”Viiksi-Tani” Pukkila oli Verlan tehtaalla töissä yli 20 vuotta. Kerrotaan, että hänen edellään kulki etiäinen, kun hän tuli töistä kotiin. Viiksi-Tanin isoisä oli kaivonkatsoja ja tietäjä Antti Pukkila, jolta käytiin kysymässä neuvoja kadonneisiin tavaroihin ja kaikenlaisiin vaivoihin.
 
Vuonna 1865 nimimerkki ”Puheensa vastaava Jussi” kirjoitti Päivätär lehdessä otsakkeella Walkialasta kirjoitetaan mm. näin: ”Pitäjässämme vähän Selänpään kylässä asuu suuri tietäjä, nimeltä Antti Pukki(la), joka on niin kuuluisa kaivojen haistamisessa ja muissa parannuskeinoissa, jotta Haminan kaupungin ympäristä ynnä meren saarista oikeen kiimassa ajavat apua hakemassa maahan meneväisiin ja muihin mielen vikoihin, ja suuresti ylistävät häntä.”

Suoraan Antti Pukkilan viidennessä alenevassa polvessa olevana jälkeläisenä vastaan:
Kyllä uskon, kunnes toisin todistetaan.

Toivottavasti kummittelu Pytingissä lakkaa, kun harmaa Rudolf on nyt nostettu esille. 

Hannu Pukkila
Arkistoahmatti, joka kirjoittaa Verlan tehtaisiin liittyvistä ihmisistä ja erikoisuuksista.

Kuvalehden artikkeli ja työntekijän kommentti kertovat, että ilmassa oli jo 1950-luvulla ennusmerkkejä tehtaan pysäyttämisestä. Kun 1959 tehdas siirtyi yhteen vuoroon ja nuorempi väki oli siirtynyt Kymiyhtiön päätehtaille Kuusankoskelle, alkoi olla selvää, että pyörät pysähtyvät Verlassa ennen pitkää. Vanhan pahvitehtaan lakkauttaminen tapahtui lopulta 18.7.1964, jolloin tuotannosta huolehti lähes eläkeikäinen henkilöstö. Runsaan 80 vuoden yhtäjaksoisen toimintansa aikana Verlan tehtaalla tuotettiin vaaleaa puupahvia n. 150 000 tonnia. Verlan korkeatasoista pahvia ostivat enimmäkseen kirjapainot ja kotelotehtaat, jotka käyttivät sitä mm. kirjankansiin ja erilaisiin pakkauksiin aina tupakkarasioista kenkälaatikoihin. Pahvia vietiin myös ulkomaille. 

Verlan museaaliset arvot löysi ensimmäisenä maisteri Veikko Talvi. Tultuaan 1951 nimitetyksi Kymiyhtiön henkilöstölehden päätoimittajaksi ja yhtiön tiedotusmieheksi hän ryhtyi tallentamaan ja julkaisemaan Verlaan liittyvää aineistoa. Tehtaan lopettamisvaiheessa Talvi valokuvasi eri työvaiheet tarkoin ja teki lisää vanhojen työntekijöiden haastatteluja ja hankki muuta muistitietoa. Pahvitehtaan ollessa viimeisiä päiviä käynnissä kesällä 1964 tehtaan koko prosessi tallennettiin 16 mm:n värifilmille. Näin oli Verlan tehtaan dokumentointi saatettu hyvälle tasolle, mutta kenelläkään ei ollut tietoa, mitä vanhoille tehdasrakennuksille ja koko ainutlaatuiselle ruukkikylälle tulisi tapahtumaan.

Talvella oli Verlan suhteen kuitenkin selkeä suunnitelma mielessään. Vuoden 1966 lopulla hän teki Kymiyhtiön johdolle ehdotuksen Verlan vanhan tehtaan säilyttämiseksi ja kunnostamiseksi tehdasmuseoksi. Perusteluissaan hän mainitsi mm., että Kymenlaaksossa oli entuudestaan vain kaksi teollisesta toiminnasta kertovaa museota: raudan jalostuksen varhaisvaiheita esittelevä Strömforsin vasarapaja Ruotsinpyhtäällä ja Karhulan lasimuseo. Sen sijaan Kymenlaaksosta ja samalla koko valtakunnasta puuttui maamme siihen aikaan tärkeintä teollisuudenalaa, puunjalostusteollisuutta, esittelevä museo. Verla soveltui Talven mukaan kokonaisuudessaan tehdasmuseoksi erityisesti siksi, että tehtaan rakennukset, koneet ja tuotantomenetelmät olivat säilyneet kuin ihmeen kaupalla lähes sellaisenaan. 

Ehdotus ei tuottanut kuitenkaan heti tulosta, sillä teollisen perinteen suojelu Suomessa ei ollut vielä 1960-luvulla kovinkaan suuressa suosiossa. Ajatus museosta jäi silti itämään, joskin joillakin tahoilla esitettiin rakennusten purkamista ja tehdastontin kaavoittamista kesämökkialueeksi. Museointia edesauttoi huomattavasti se, että Verlaan tuli 1967 Kymiyhtiön henkilökunnan lomakylä, joka otti käyttöönsä isännöitsijän entisen asuinrakennuksen, patruunan pytingin, sekä muutamia tyhjilleen jääneitä työntekijöiden asuinrakennuksia. Lopullinen museointipäätös syntyi kuitenkin yllättäen. Verlaan tuli 11.6.1969 vierailulle Kymiyhtiön englantilaisen tytäryhtiön Star Paper Limitedin johtokunta ja isäntänä toimi Kymiyhtiön silloinen hallitus. Käynnin aikana brittiyhtiön puheenjohtaja John C. Burgess ihasteli tehtaan konesalia ja tiedusteli yllättäen isänniltään, onko heillä mitään suunnitelmia tehtaan museoinnista? Kymin hallituksen puheenjohtaja Mika Tiivola ja toimitusjohtaja Kurt Swanljung totesivat lähes yhteen ääneen, että ” asiaa on mietitty jo pidempään ja suunnitelmat ovat valmiina”. Vielä samana iltana asetettiin museotoimikunta ja Verlan museointi sai mahdollisimman arvovaltaisen hyväksynnän.
Tavoitteeksi asetettiin Talven ehdotuksesta, että museo otetaan käyttöön keväällä 1972, jolloin oli tullut kuluneeksi 100 vuotta sekä Kymiyhtiön että Verlan perustamisesta.
Näin syntyi Suomen ensimmäinen tehdasmuseo, joka harvinaisuutensa ja alkuperäisyytensä vuoksi nimettiin UNESCO:n maailmanperintöluetteloon vuonna 1996.    

Verlan tehdasmuseon emeritusjohtaja, kulttuurineuvos Eero Niinikoski